Voimapolitiikka pohjautuu uskomukseen, jonka mukaan sotilallinen voima, sen kasvattaminen, sillä uhkaaminen ja tarvittaessa sen käyttäminen voivat taata kansojen turvallisuuden, toteuttaa niiden kansallista etua ja ratkoa maailmanyhteisön yhä moninaisemmat ongelmat.
Sota on voimapolitiikkaa, kilpavarustelu sen esiaste. Mutta liennytyskin on ollut sidoksissa voimapolitiikkaan. Liennytyksen aikainen varusteluyhteistyö on toki parempi kuin nykyinen kilpavarustelu, mutta siitä on vielä matkaa todelliseen aseriisuntaan. Pelkän liennytyksen varaan ei maailmanrauhaa voi rakentaa. Liennytys on välttämätön, mutta ei riittävä rauhan edellytys.
Liennytyksen peruslähtökohtia on ollut olemassa olevien tosiasioiden tunnustaminen. Mikään muu ei tietenkään sovi Euroopan turvallisuusjärjestelyjen pohjaksi, mikä ETYK:in päätösasiakirjassa onkin tunnustettu. Mutta maailmanlaajuiseksi rauhanohjeeksi tästä ei ole. Rauha edellyttää kansainvälisissä suhteissa syvälle meneviä rakenteellisia muutoksia, joiden yleisnimikkeenä on vaatimus uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä.
Voimapolitiikka on aikansa elänyt. Ydinaikakaudella ei sodalla ja varustautumisella enää voi olla mitään rationaalisia minkään maan kansallista etua edistäviä tehtäviä. Yhtä mahdoton on kuvitella, että voimapolitiikalla voitaisiin ratkoa taloudellisia ongelmia. Niissä ei ole kysymys vain kapitalismin kriisistä, vaan laajemminkin teollisen tuotantotavan ja kasvupolitiikan kriisistä. Voimapolitiikalla ei voida loputtomiin turvata ihmiskunnan etuoikeutetun vähemmistön luonnonvarojen värinkäyttöön perustuvaa elämäntapaa. Ekologiset tosiasiat eivät taivu ydinsodan uhan alla.
Voimapoliittisen ajattelun suosio on kuitenkin onnenksemme nostatanut myös uuden vastavoiman: rauhanliikkeen, joka on saattanut kirjaimellisesti miljoonat ihmiset liikkeelle muutaman viime vuoden aikana Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. On tullut tavaksi puhua ns. uudesta rauhanliikkeestä.
Jo se, että uusi rauhanliike on kyennyt muodostumaan todelliseksi joukkoliikkeeksi ja kokoamaan mielenosoituksiinsa suuremmat joukot kuin mihin työväenliike useimmissa maissa enää kykenee, on muuttanut rauhanliikkeen luonnetta. Määrällisetä muutoksesta tulee myös laadullinen.
Rauhanliikettä on usein epäilty siitä, että se on joko suoraan määrätyn ideologian, valtapyrkimyksen tai puoluesuuntauksen palveluksessa tai vähintäänkin epäsuorasti jonkin tällaisen manipuloinnin kohteena. Näiltä epäilyiltä ei voi edes kiistää määrättyä oikeutusta. Uuden rauhanliikkeen joukkovoimaisuus kuitenkin jo on osaltaan tätä epäluuloa hälventämässä. Tällaista joukkoliikettä ei enää yksinkertaisesti olle, vaikka yrityksiä olisikin, mahdollista ohjata mitään nimenomaista valtapyrkimystä tai ideologiaa palvelemaan.
Uusi rauhanliike korostaa sitoutumattomuuttaan olemassa oleviin valtarakenteisiin. Se haluaa ylipäätänsä kieltäytyä alistumasta toimintaan vain niiden rakenteiden puitteisssa, jotka vallitseva voimapoliittinen ajattelu sallii. Rauhanliikekin on liiaksi tyytynyt toimimaan liennytysajattelun perustana olevan tasapainorealismin vankina.
Selvin ilmasu uuden rauhanliikkeen peristeiset voimapoliittiset asetelmat kysenalaistavasta luonteesta on END-kampanja. Ydinaseeton Eurooppa, mihin kampanja pyrkii, ei voi toteutua vain ydinaseiden karkottamisella määrätyltä maantieteelliseltä alueelta, vaan edellyttää myös vallitsevien vastakkainasettelujen ja sotilasliittojen purkamista.
Uusi rauhanliike ei näiltä osin ole mitään status quo -liikettä, joka tyytyisi ns. kauhun tasapainon paluttamiseen nykyistä alhaisemmalla varustelutasolla. Parhaimmillaankin kauhun tasapaino on ollut äärimmäisen kyseenalainen tapa hoitaa kansainvälisiä suhteita ja siksi rauhanliike haluaa luoda sen sijaan uudet rauhanrakenteet.
Tämä koetaa uhkana niissä maissa ja piireissä, jotka ovat sitoutuneet voimapoliittiseen vallankäyttöön. Tässä syy, jonka vuoksi Itä-Euroopassa, jossa muutoin asetetaan suuria toiveita Länsi-Euroopan rauhanliikkeeseen, tunnetaan myös samalla määrättyä epäluuloa istä kohtaan. Uhkana perinteiselle vallankäytölle se koetaan myös sen vuoksi, että se on läheistä sukua vaihtoehtoliikkeiden edustamalle ajattelulle ja siksi, ettei se asetu minkään poliittisen voiman ohjattavaksi.
Rauhanpuolustajat näyttävät nyt tehneen tilannearvion, jonka mukaan heidän on sekä irtaannuttava END:ist että lyötävä ulkopoliittisen epäluotettavuuden leima END:in suomalaisten tukijoiden ylle. Voi olettaa, että myös sisäpoliittiset laskelmat ovat osaltaan johtaneet tähän uuteen arvioon.
Sadankomitealiitto on alusta alkaen ollut jäsenenä ICDP:ssä, jonka säännöt jo edellyttävät järjestöiltään sellaista sitoutumattomuutta, että ne tarvittaessa voivat vapaasti arvostella mitä tahansa hallitusta mukaan lukien oman manssa hallitus.
Siksi sadankomitea ei tietenkään voi ottaa tuomitsevaa kantaa pyrkimyksiin ylläpitää riippumatonta rauhanliikettä missään maassa. Toisaalta sadankomitea ei voi END:issä eikä muuallakaan olla tukemassa toimia, joilla rakennetaan tietoista vastakkainasettelua Itä-Euroopan hallitussidonnaisten rauhanjärjestöjen kanssa. Rauhanpuolustajien hyökkäys END:iä vastaan perustuu tässä suhteessa kuitenkin, paitsi vääriin tavoitteisiin, myös vääristetyille väittämille.
Ydin 8/82
