Itä-Euroopan osalta vastaus on selvä: Neuvostoliitto veti pois tukensa Itä-Euroopan valtaeliitiltä. Kun tämä varmistui, oli vain kuukausien kysymys, ennenkuin kommunistipuolueiden valta romahti kasaan kuin korttitalo.
Jugoslaviaa lukuunottamatta Itä-Euroopan valtapuolueet nousivat valtaan vieraan miehitysarmeijan tuella ja siitä alkaen niihin on suhtauduttu epäkansallisina pakkovaltiaina. Tsekkoslovakiassa, jossa kommunistien kannatusta saatettiin mitata viimeksi vuonna 1948 vapaissa vaaleissa, se ylsi parhaimmillaan 38 prosenttiin. Itä-euroopassa on vuosikymmenien kuluessa yritetty kansannousuja ennenkin, mutta ne on väkivaltaisesti ja tehokkaasti kukistettu koti- ja ulkomaisin voimin. nytkin Erich Honecker ja Nicolae Ceausescu käskivät ampua perusoikeuksia vaativia kansalaisia kaduilla, mutta heitä ei enää toteltu. Käskynantajilta puuttui ratkaiseva jälleenvakuutus Kremlissä.
Vaikeampi on arvioida perustuslaillista valtiomonopolia nauttineen NKP:n kansansuosiota eri vaiheissa. Korkeimmillaan NKP:n hyväksyntä on todennäköisesti ollut Stalinin avoimen terrorin purkautumisen jälkeen 50- ja 60-luvuilla, jolloin neuvostovalta edusti laajenevaa kansainvälistä valtapiiriä ja maan talous näytti vielä kehittyvän. 70-luvulla kehitys alkoi kuitenkin pahasti kangerrella ja 80-luvulla ajautua täydelliseen umpikujaan, jota brezhneviläisellä tilastomanipuloinnilla pitkään yritettiin peitellä.
Reaalisosialismin syvä yhteiskunnallinen, taloudellinen, ekologinen ja moraalinen kriisi avautuu eteemme koko laajuudessaan. Sitä kärjistävät tuotantovoimien kehityksen, ekologisen tasapainon ja monopolivallankäytön ajautuminen yhä täydellisempään keskinäiseen ristiriitaan.
Reaalisosialismin ongelmat eivät ole alikehityksen vaan paremminkin yliteollistumisen aiheuttamia. Neuvostotalous on perustunut raskaan teollisuuden kehittämiseen ja määrällisen suunnitelun kaikkivaltiuteen. Nyt työvoiman ja luonnonvarojen enenevään määrälliseen hyväksikäyttöön perustuneen ekstensiivisen kasvun mahdollisuudet on käytetty loppuun. Seuraukset ovat olleet katastrofaaliset erityisesti luonnon kannalta.
Kun luonnonvaroille ei ole asetettu edes markkinahintaa on niiden käyttö ollut uskomattoman tehotonta ja tuhlailevaa. Demokratian puuttuminen ja kansalaisyhteiskunnan alistaminen ovat estäneet ihmisiä puuttumasta viihtyvyttään ja terveyttään uhkaaviin epäkohtiin. Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan valtaisat ympäristöongelmat ovat jo lyöneet takaisin talouteen. Saasteet ovat paikoin alistaneet ihmisiä terveysvaaroille, jotka näkyvät uudelleen nousevissa kuolleisuusluvuissa.
Keskitetty komentotalous joutui ristiriitaan paitsi ekologian myös tietoyhteiskunnan kanssa. Kun ensimmäiset tietokoneet otettiin käyttöön uskottiin, että niiden myötä suunnitelmataloudelle avautuvat uudet, entistä laajemmat mahdollisuudet. Kansantalouden ohjauksen pullonkaulojen oli määrä avautua, kun valtakunnansuunnitteluvirasto saa käyttöönsä rajattomalla laskentakapasiteetilla varustetut tietokoneet. Kybernetiikan luultiin lopullisesti hautaavan kapitalismin ja sen markkinoiden anarkian.
Toisin kävi. Ensimmäisen polven tietokoneet olivat vielä raskaita mammutteja ja yhtä yleisiä kuin öljynjalostamot. Suomessakin pohdittiin 50-luvulla oikein komiteassa, millaisen tietokoneen hankintaan maallamme olisi varaa ja aihetta. Tänään jokaisen kotimikron kapasiteetti ylittää moninkertaisesti sen, mitä tällaisen kansallisen supertietokoneen kapasiteetiksi arvioitiin.
Tietokoneesta ei tullut keskityksen vaan hajautuksen väline. Näin tietoyhteiskunnan läpimurrosta tuli erityisen tuhoisa juuri reaalisosialismille, jossa talousjärjestelmä perustui tuotannon ja talouden keskitettyyn ohjaukseen ja poliittinen järjestelmä tiedonkulun yhtä pitkälle menevään keskittämiseen. Huippunsa tämä sai Romaniassa, jossa kaikki kirjoituskoneetkin oli rekisteröitävä Securitatessa. Informaation vapaata kulkua tällä tavoin rajoittavat järjestelmät ovat luonnollisesti täysin kyvyttömiä hyödyntämään tietoyhteiskunnan teknisiä ja organisatorisia mahdollisuuksia. Siksi talouskehitys ensin pysähtyi ja lopulta romahti.
Parhaiten reaalisosialismi näytti pärjäävän kapitalismin kanssa varustelukilvassa. 70-luvun lopulla Neuvostoliiton sotilaalliset satsaukset tasaveroisen supervalta-aseman saavuttamiseksi Yhdysvaltojen kanssa tuntuivat jo johtaneen tulokseen. Yritys kävi kuitenkin liian kalliiksi. Yhdysvallat vastasi kiihdyttämällä varusteluaan ja pakottamalla Neuvostoliiton kilpailuun, johon sillä ei yksinkertaisesti ollut varaa.
Kehitys oli yhtä lailla ajanut raakaan voimapolitiikkaan perustuvan supervalta-ajattelun ohitse. Pelkkä sotilaallinen voima ja varsinkaan mahtavat ydinasevarastot eivät enää ole muutettavissa etuja tuottavaksi vaikutusvallaksi.
Ydinsota ei tunne voittajia. Mutta mikä muukaan sota voisi enää tuoda kehittyneelle korkean elintason maalle etuja? Yleensä sotia on käyty tuotannontekijöiden hallinnasta. Mitä tietoyhteiskunta enää tekee orjilla, uusilla viljelysmailla tai edes raaka-aineilla, jos niitä on kansainvälisessä kaupassa ilman sotajoukkojakin saatavissa?
Valtioiden menestyksen ja vaikutusvallan nykymaailmassa ratkaisevat ennen muuta kansantalouden kilpailukyky, tietoresurssit, teknologian kehitysaste ja vahva valuutta sekä näiden tuottama ylijäämäasema kansainvälisessä kaupassa. Saksan liittotasavallan ja Japanin kasvava mahti perustuu juuri tähän. Lisäksi etenkin Japanin vaikutusvallan kasvua on edistänyt se, ettei sillä hävityn sodan jälkeen ollut aihetta tai mahdollisuutta tuhlata voimavarojaan varustelukilpailuun.
Brezhnevin aikana kalliilla hankittu supervalta-asema osoittautui tyhjän arvoiseksi. Sen on uusi neuvostojohto ymmärtänyt. Siksi sen ensimmäisiä ja helpoimpia uudistuksia oli luopua Stalinin luomasta imperiumista Itä-Euroopassa. Se oli käynyt Neuvostoliitolle poliittiseksi, sotilaalliseksi ja taloudelliseksi rasitteeksi.
Stalin saattoi vielä ulosmitata voimavaroja Itä-Euroopasta, mutta enää vuosiin ei mistän riistosuhteesta Neuvostoliiton hyväksi ole voinut puhua. SEV:n sisällä osat suhteet olleet paremminkin subventoituja raaka-aineita vieneelle ja Itä-Euroopan länsitavaroihin nähden heikkolaatuisia teollisuustavaroita tuoneelle Neuvostoliitolle tappiollisia. Tosin muutkaan eivät avoimeen talouteen verrattuna saaneet järjestelmässä etuja. SEV-kauppa muistutti miinussummapeliä, niinpä SEV onkin jo käytännössä lakannut olemasta.
Itä-Euroopasta luopuminen oli Gorbatshoville kuitenkin vielä helppo ratkaisu edessä oleviin Neuvostoliiton kansallisuus- ja talouspulmiin nähden. Sama logiikka, jonka perusteella vetäydyttiin Itä-Euroopasta pätee myös esimerkiksi Baltian maihin. Toinen asia on, että tässä liikutaan niin herkillä venäläisten turvallisuusintressejä ja kansallistunteita koskettavilla alueilla, ettei Gorbatshov täysin rationaalisesti enää tilannetta hallitse.
Paljon riippuu Baltian maiden omasta viisaudesta ja muun Euroopan reaktioista. Suomalaiskokemusten perusteella on helppo nostella varoittavaa sormea liettualaisille ja moitiskella heitä taitamattomuudesta. Vielä tärkeämpää olsii kuitenkin yksiselitteisesti todeta, että heille myös kuuluu kansallinen itsemääräämisoikeus. Sitä ei saavuteta varovaisuudella ja pyytämättä, mutta ei myöskään neuvottelematta Moskovan kanssa ja pyrkimättä ratkaisuun, jossa Neuvostoliiton perustellut edut turvataan.
Baltian maita ei tule rohkaista harhakuvitelmin siitä, että muu Eurooppa asettaisi Neuvostoliiton suhteensa pysyvästi vaakalaudalle niiden hyväksi. Yhtä tärkeätä on todeta Gorbatshoville, että hän joutuu jättämään hyvästit haaveilleen maansa eurooppalaistamisesta, demokratisoimisesta ja modernisoimisesta, jos Neuvostoliitto asettuu pysyvästi tukahduttamaan näiden kansojen enemmistön itsenäisyyspyrkimyksen.
Ydin 2/90
