11.3.2010 Piispoja,
taloutta ja kirjoja
Olen onnellinen!
Tänään valittiin
kirkkomme uudeksi arkkipiispaksi Kari Mäkinen. Tämä on
tärkeä ja merkittävä valinta. Uskon, että tämän viisaan
ja pohtivan teologin valinta arkkipiispaksi mahdollistaa
uudenlaiseen, rohkeampaan dialogiin sekä kansankirkkomme
sisällä, että sen ulkopuolella.
Olen ylpeä ja
tyytyväinen myös puolueemme puheenjohtajan, työministeri
Anni Sinnemäen toimiin ja kannanottoihin. Hänellä on
rohkeutta mm. ottaa kantaa mahdollisiin valtion menojen
leikkauksiin.
Maanantain
Helsingin Sanomissa hän oli ainoa sinivihreän
hallituspuolueen puheenjohtaja, joka sanoi konkreettisia
kohteita, joista voisi leikata valtion taloustilanteen
niin vaatiessa.
Ei totta vie anna hyvää
ja luotettavaa kuvaa puolueiden puheenjohtajien
vastuusta, jos ei haluta, kyetä tai rohjeta sanoa
kansalle mistä etsittäisiin säästöjä kansantalouden
kestävyysvajeen paikkaamiseen. Vaikka työuria saataisiin
pidennettyä, työn tuottavuutta parannettua ja verotuloja
lisättyä, pelkään pahoin, että leikkauksiakin joudutaan
tekemään.
Nyt on kaikille jo käynyt
selväksi se, kuinka tulenarka ja vaikea kysymys on
työurien pidentäminen. Tänä iltana hallitus ja
työmarkkinajärjestöt päättivät jatkaa taas asian
valmistelua - syyskuun puoliväliin asti.
Voi hiivatti! Mitä tämä
lisäaika hyödyttää?
Alan olla jo niin
skeptinen, optimistisesta perusluonteestani huolimatta.
Skeptisyyttäni vahvisti
tuo maanantainen HS:n artikkeli: rohkeita ja
vaikeita päätöksiä ei juuri kukaan poliitikko uskalla
tehdä, ei ainakaan ennen vaaleja. Sitten Säätytalolla
hallitusneuvotteluissa pakon edessä ne tehdään - ja
silloin kansa kokee, että heidät on petetty, kun ei ole
etukäteen kerrottu mitä tullaan tekemään.
Jälleen kerran toistan:
uskon, että luottamus syntyy tosiasioiden kertomisesta
ei niiden pimittämisestä. Tosin ikävätkin asiat voidaan
sanoa rakentavasti ja positiivisella vireellä, kuten
filosofi Pekka Himanen eilen korosti
Tiedän, että kriisi on
myös mahdollisuus ei lopun alku. Taidan joutua
toistamaan tätä itsellenikin monta kertaa tulevan vuoden
aikana.
Luin juuri Paolo
Giordanon romaanin Alkulukujen yksinäisyys. Minua
havahdutti siinä uusi ilmaisutapa, johon tämä
esikoiskirjansa kirjoittanut nuori fyysikko kietoi
minut. Siinä fyysiset ilmiöt tulevat kauniiksi,
nimetyiksi, näkyviksi, havaittaviksi kokemuksiksi. Ne
löytävät alitajunnan tason, ylittävät tietoisen,
kognitiivisen tason. Lauseet syvenevät ja syventävät
elämän kokemuksellista todellisuutta.
Tosin romaanin henkilöt
koin autioiksi. Alice ja Mattia olivat rampautuneita
sieluja, molemmat. Se raastoi. Mikä on elämän tarkoitus?
Jokin heillä kuitenkin on - ohut säie...
Armon ja armottomuuden
väliin tulee masokismi. Outo maailma, minulle vieras.
Silti varsin kiinnostava romaani.
Kirjat ovat minulle
tärkeitä. Kirjastot samoin.
Valtionvarainvaliokunnan
Sivistys- ja tiedejaostossa käsittelimme selontekoa
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta. Pidän tärkeänä,
että peruspalveluista puhuttaessa myös kirjastot luetaan
niihin. Jaoston lausuntoon tulikin esityksestäni lause,
jossa kirjastot nostetaan peruspalveluiden tasolle.
Meille monelle kirjastot
ovat toinen koti, sivistyksen aarreaitta perheen
varallisuustasosta riippumatta. Kirjastojen puolesta
tulee taistella.