11.3.2010 Piispoja, taloutta ja kirjoja

Olen onnellinen!

Tänään valittiin kirkkomme uudeksi arkkipiispaksi Kari Mäkinen. Tämä on tärkeä ja merkittävä valinta. Uskon, että tämän viisaan ja pohtivan teologin valinta arkkipiispaksi mahdollistaa uudenlaiseen, rohkeampaan dialogiin sekä kansankirkkomme sisällä, että sen ulkopuolella.

Olen ylpeä ja  tyytyväinen myös puolueemme puheenjohtajan, työministeri Anni Sinnemäen toimiin ja kannanottoihin. Hänellä on rohkeutta mm. ottaa kantaa mahdollisiin valtion menojen leikkauksiin.

Maanantain Helsingin Sanomissa hän oli ainoa sinivihreän hallituspuolueen puheenjohtaja, joka sanoi konkreettisia kohteita, joista voisi leikata valtion taloustilanteen niin vaatiessa.

Ei totta vie anna hyvää ja luotettavaa kuvaa puolueiden puheenjohtajien vastuusta, jos ei haluta, kyetä tai rohjeta sanoa kansalle mistä etsittäisiin säästöjä kansantalouden kestävyysvajeen paikkaamiseen. Vaikka työuria saataisiin pidennettyä, työn tuottavuutta parannettua ja verotuloja lisättyä, pelkään pahoin, että leikkauksiakin joudutaan tekemään.

Nyt on kaikille jo käynyt selväksi se, kuinka tulenarka ja vaikea kysymys on työurien pidentäminen. Tänä iltana hallitus ja työmarkkinajärjestöt päättivät jatkaa taas asian valmistelua  - syyskuun puoliväliin asti.

Voi hiivatti! Mitä tämä lisäaika hyödyttää?

Alan olla jo niin skeptinen, optimistisesta perusluonteestani huolimatta. Skeptisyyttäni vahvisti tuo maanantainen HS:n artikkeli: rohkeita ja vaikeita päätöksiä ei juuri kukaan poliitikko uskalla tehdä, ei ainakaan ennen vaaleja. Sitten Säätytalolla hallitusneuvotteluissa pakon edessä ne tehdään - ja silloin kansa kokee, että heidät on petetty, kun ei ole etukäteen kerrottu mitä tullaan tekemään.

Jälleen kerran toistan: uskon, että luottamus syntyy tosiasioiden kertomisesta ei niiden pimittämisestä. Tosin ikävätkin asiat  voidaan sanoa rakentavasti ja positiivisella vireellä, kuten filosofi Pekka Himanen eilen korosti

Tiedän, että kriisi on  myös mahdollisuus ei  lopun alku. Taidan joutua toistamaan tätä itsellenikin monta kertaa tulevan vuoden aikana.

Luin juuri Paolo Giordanon romaanin Alkulukujen yksinäisyys. Minua havahdutti siinä uusi ilmaisutapa, johon tämä esikoiskirjansa kirjoittanut nuori fyysikko kietoi minut. Siinä fyysiset ilmiöt tulevat kauniiksi, nimetyiksi, näkyviksi, havaittaviksi kokemuksiksi. Ne löytävät alitajunnan tason, ylittävät tietoisen, kognitiivisen tason. Lauseet syvenevät ja syventävät elämän kokemuksellista todellisuutta.

Tosin romaanin henkilöt koin autioiksi. Alice ja Mattia olivat rampautuneita sieluja, molemmat. Se raastoi. Mikä on elämän tarkoitus? Jokin heillä kuitenkin on - ohut säie...

Armon ja armottomuuden väliin tulee masokismi. Outo maailma, minulle vieras. Silti varsin kiinnostava romaani.

Kirjat ovat minulle tärkeitä. Kirjastot samoin.

Valtionvarainvaliokunnan Sivistys- ja tiedejaostossa käsittelimme selontekoa Kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta. Pidän tärkeänä, että peruspalveluista puhuttaessa myös kirjastot luetaan niihin. Jaoston lausuntoon tulikin esityksestäni lause, jossa kirjastot nostetaan peruspalveluiden tasolle.

Meille monelle kirjastot ovat toinen koti, sivistyksen aarreaitta perheen varallisuustasosta riippumatta. Kirjastojen puolesta tulee taistella.