|
Kolumni 15.1. 2004 Vihreä lanka Kansallinen terveysohjelma mielenterveyden ongelmiin Mielenterveysongelmista on jo aikaa sitten tullut suomalaisten kansantauti. Toissa vuonna korvattiin 3,5 miljoonaa sairaslomapäivää mielenterveyssyistä. Kelalle ja työnantajille vuosikulut tästä olivat 127 miljoonaa euroa. Tällä hetkellä alle 55-vuotiaista ennenaikaiselle eläkkeelle siirtyvistä puolet jäi eläkkeelle mielenterveyssyistä. Kela käyttää vuosittain huimia summia mielenterveyslääkkeiden korvaamiseen. Nämä tilastot osoittavat karulla tavalla sen, että viime vuosikymmenen mielenterveydenhoidon leikkaukset ovat tulleet kalliiksi niin inhimillisesti kuin euroissakin mitattuna. Mielisairaaloiden alasajo, laitospaikkojen vähentäminen ja potilaiden siirtäminen avohoitoon eivät lopulta olekaan tuoneet toivottuja säästöjä. Säästöt ovat tulleetkin kalliiksi. Silti tuntuu, ettei tästä ole opittu mitään. Pahoinvointi yhteiskunnassamme näyttää lisääntyneen siinä määrin, että odottaisin Sosiaali- ja terveysministeriön reagoivan siihen määrätietoisesti ja lujasti. Kuitenkin ministeriön toiminta, niin keskustelu kuin toimenpiteetkin, on ollut viimeisen vuoden aikana vain reagoivaa tulipalon sammutusta. Ihmettelen, miksi ministeri Mönkäre ei jo alkukesästä tajunnut tilanteen vakavuutta, vaikka kaikki viittasi siihen, että mielenterveyshoito on kriisin partaalla. Mielenterveyshoitojärjestelmän kokonaisvaltaisen tarkastelun sijasta perustettiin epävirallinen työryhmä pohtimaan psykoterapiarahojen riittävyyttä. Tämä työryhmä kuuli seitsemää asiantuntijaa ja antoi oman esityksensä marraskuussa. Työryhmän esitykset ovat järkyttäviä. Se esitti, että alle 16-vuotiailta lapsilta kiellettäisiin yksilöterapia Kelan korvattavuuden puolesta kokonaan, sille ei enää tulisi rahoitusta. Nuoret ja aikuiset pääsisivät yksilöterapiaan vain, jos sairaus uhkaisi heidän tuottavuuttaan - työ- tai opiskelukykyä. Vaikka lyhytterapialla ja perheterapialla voidaan auttaa osaa potilaista, on ihmisiä, joiden paraneminen vaatii pitkäkestoista psykoterapiaa. Nyt heiltä kiellettiin oireidensa mukainen hoito. En ole yllättynyt, että yli 2000 psyykkisen hoidon asiantuntijaa, heidän joukossaan puolet työryhmän asiantuntijajäsenistä, on allekirjoittanut adressin, jossa vastustetaan työryhmän esityksiä. Työryhmän asiantuntijajäsenten irtisanoutuminen korostaa sitä, ettei työryhmän mielipiteitä voida pitää asiantuntijuuteen, vaan pikemminkin poliittiseen tahtoon perustuvina. Nämä päätökset ovat vastoin sitä ennaltaehkäisyn periaatetta, jota ministeriö virallisesti peräänkuuluttaa. Ministeriö esittää samalla myös vastuun siirtämistä mielenterveyden hoidossa kunnille ja sairaanhoitopiireille. Periaatteessa tässä ei ole mitään vikaa, mutta suuret muutokset vaativat aikaa. Siirtymäaikaa tarvittaisiin vähintään kaksi vuotta, jotta sairaanhoitopiirit ja julkinen terveydenhuolto saisivat koordinoitua suunnitellusti koko hoitoprosessin toimimaan. Nyt jo entuudestaan talousvaikeuksista kärsiville kunnille annettiin kuusi viikkoa aikaa sopeutumiseen, siinä vaiheessa vuotta kun budjetit oli jo lyöty lukkoon useimmissa kunnissa. Mielenterveysongelmista kärsivät potilaat olivat jo ennen näitä uudistuksia monella tavoin huonommassa asemassa kuin somaattisella puolella sairastavat. Siinä missä muualla terveydenhuollossa on tehty Kansallista terveysohjelmaa, on mielenterveydessä satsattu enimmäkseen lääkehoitoon. Mielenterveyden ongelmiin ei vieläkään osata suhtautua sairauksina muiden joukossa. Hoitotuloksen kannalta nyt tehtyjen säästötoimenpiteiden vaikutus on verrattavissa tilanteeseen, jossa sydänpotilaan lääkitys lopetettaisiin yhtäkkiä kesken. Sydänpotilaan hoidossa tällainen ei tulisi kuuloonkaan, miksi masennuksesta kärsiviä voidaan kohdella näin? Molemmat sairaudet ovat hoitamattomina hengenvaarallisia. On eettisesti arveluttavaa, että poliitikot puuttuvat tukien myöntämisperusteiden kautta lääkärien hoitopäätöksiin. Olen ilahtunut siitä voimakkaasta vastareaktiosta, jonka muutosehdotukset ovat aiheuttaneet. Olen seurannut ihaillen sitä, kuinka hoitoja antavat asiantuntijat ovat nousseet potilaidensa puolesta barrikadeille. Mielenterveysongelmien kanssa painivalta tai hänen läheiseltään voidaan tuskin odottaa riittävän voimia vielä poliittistenkin taistelujen käymiseen. Hoitajien toiminta potilaidensa puolesta osoittaa esimerkillistä vastuun kantamista. Sen sijaan että lisääntyvää pahoinvointia lääkitään hätäisillä toimenpiteillä ja hoitoon pääsyä vaikeuttamalla, olisi vihdoin ryhdyttävä tositoimiin. Mielestäni järkevintä olisi tehdä laaja selvitys mielenterveyspalveluista, kuten somaattisella puolella on tehty Kansallinen terveysohjelma. Näin saisimme analysoitua sitä, mikä on johtanut tähän tilanteeseen ja miten mielenterveyspalveluita voisi järjestää tulevaisuudessa paremmin Kirsi Ojansuu kansanedustaja (vihr) |