Vastine Sinikka Mönkäreelle Hämeen Sanomissa

 Ministeri Sinikka Mönkäre (sd.) vastasi (Hä Sa 27.1.2004) kolumnissani (Hä Sa 15.1.2004) esittämääni kritiikkiin.

Kolumnissani peräänkuulutin laaja-alaista selontekoa mielenterveysongelmien hoidosta Suomessa, sekä arvostelin Mönkäreen viimeaikaisia toimia psykoterapian rahoituskriisin ratkaisussa. Mielestäni ministeriön toimet ovat antaneet sen kuvan, ettei siellä ymmärretä mielenterveyshoidon tärkeyttä.

Mönkäre kiisti väitteeni, ja kertoi että nyt jo surullisenkuuluisan Sosiaali- ja terveysministeriön epävirallisen työryhmän tarkoituksena oli selvittää perusteellisesti, miten mielenterveyspalvelut tulee järjestää, niin että palveluja on saatavissa koko maassa ja koko vuoden ajan. Ministeri kuvaili työryhmän työskentelyä huolelliseksi ja sanoi sen kuulleen eri hoitomuotojen asiantuntijoita. Tästä huolimatta en ole vakuuttunut työryhmän työskentelystä, eikä se vastaa toiveitani laaja-alaisesta selvitystyöstä. Huolellista ja perusteellista selvitystä näin tärkeästä asiasta ei saada aikaiseksi pienehköllä, epävirallisella työryhmällä yhden syksyn aikana. Ministeri ei vastannut työryhmän asiantuntijavalintoihin kohdistamaani kritiikkiin - siihen ettei sen jäsenillä juuri ollut käsitystä siitä, millainen tilanne mielenterveyshoidon avopuolella tällä hetkellä on.

Työryhmän luomat ”uudet pelisäännöt” psyykkiselle kuntoutukselle ja niihin perustuvat Kelan uudet hoito-ohjeet vaikeuttavat entisestään hoidon saamista. Vaikka psykoterapialta ei suinkaan leikattu määrärahoja, hoitoa ei edelleenkään pystytä takaamaan riittävästi. Uusien ohjeidenkaan puitteissa ei saada liian pieniä resursseja riittämään. Ne vain tiukentavat hoidon saamisen kriteereitä entisestään ja tulevat jättämään sairaita ihmisiä Kelan korvaaman terapian ulkopuolelle. Kelan tämän vuoden laskelmat kertovat karusta todellisuudesta: terapiarahoitus on laskettu sen mukaan, että koko maassa tänä vuonna tulee 150 uutta nuorta mielenterveyspotilasta terapiakuntoutuksen piiriin. Vaikuttaa melkoisesti siltä, että rahat tulevat loppumaan tänäkin vuonna kesken. Mönkäre on selvästi päättänyt hoitaa ongelman tällä tavalla - saa nähdä miten tässä käy.  Pidän tällaista ratkaisua lyhytaikaisena laastariratkaisuna ja epäilen sen seurausten olevan pahimmillaan traagisia.

Ministeri näyttää luottavan siihen, että kunnat pystyvät yhtäkkiä taikomaan riittävästi mielenterveyspalveluita asukkailleen. Epäilen suuresti asian hoituvan näin helposti. Kuntien talouden ollessa niin heikoilla, ettei hammastarkastuksia ei pystytä järjestämään kaikille, on kuntataloutta tuntevan vaikea uskoa terapiahoitoihin löytyvän rahaa.

Minulla ei ole erityisiä luuloja pitkäkestoisen yksilöterapian kaikkivoipaisuudesta psyykkisten ongelmien hoidossa. Tiedän, että lyhytterapialla ja perheterapialla voidaan auttaa monia mielenterveysongelmista kärsiviä, mutta jotkut tarvitsevat pitkäkestoista terapiaa parantuakseen. Nyt meneillään olevat uudistukset mielenterveyshoidossa uhkaavat eniten juuri heidän oikeuttaan saada tarvitsemaansa hoitoa. Siksi keskustelussa oikeutetusti puhutaan paljon juuri näistä terapioista. 

Mönkäre kirjoitti, ettei ministeriö määrää yksittäisistä hoitomuodoista, vaan hoidosta ja kuntoutuksesta päättävät perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon asiantuntijat. Tämä on hyvä periaate, mutta todellisuus on toisenlainen. Ministeriö ja Kela määrittävät päätöksillään sen toimintaympäristön, jossa asiantuntijat hoitoja antavat. Kunnilla ei ole varaa yksilöterapioihin eikä Kelakaan niitä enää lapsille korvaa, joten epäilen lääkärien määräävän hoitoja, joita ei käytännössä ole saatavilla kuin niille, jotka voivat sen itse kustantaa. Näin ministeriö puuttuu hoidon sisältöön, toisin kuin Mönkäre itse linjaa.

Suomi on maailman kärkeä lasten syövän hoidossa, mutta lasten psykiatrisen hoidon huipusta olemme vielä kaukana. Mielenterveysongelmaiset ovat monella tavoin huonommassa asemassa kuin somaattisella puolella sairastavat. Mielenterveyden ongelmiin ei nimittäin vieläkään osata suhtautua sairauksina muiden joukossa. Hoitotuloksen kannalta nyt tehtyjen päätösten vaikutus on verrattavissa tilanteeseen, jossa syöpäpotilaan sytostaattihoitoja vähennettäisiin tuntuvasti. Syövän hoidossa tällainen ei tulisi kuuloonkaan, joten miksi masennuksesta kärsiviä voidaan kohdella näin? Molemmat sairaudet ovat hoitamattomina hengenvaarallisia.

Kirsi Ojansuu

Kirjoittaja on kansanedustaja ja Kelan valtuutettu (vihr)