Kolumni Vihreä Lanka 18.2.2005

 Kohtaavatko kansa ja sen edustajat?

Parlamentaarikkojen on varottava, etteivät he kadota
kosketustaan kansalaisten arkeen.

Tammikuun lopussa Brasilian Porto Alegressa järjestettiin parlamentaarikkofoorumi, johon osallistuin Susanna Rahkosen (sd.) kanssa. Maailman sosiaalifoorumin ohessa järjestetty tapahtuma keräsi yhteen globalisaation vaikutuksista kiinnostuneita kansanedustajia ympäri maailmaa. Parlamentaarikkofoorumissa pohdittiin samoja teemoja kuin sosiaalifoorumin kansalaisjärjestöjen teltoissa. Osallistujat olivat varsin samanmielisiä, enimmäkseen vasemmistolaisia ja vihreitä poliitikkoja.

Parlamentaarikkofoorumin anti ei vastannut odotuksiani. Juuri kenelläkään puhujista ei ollut esittää ratkaisuja globalisaation haasteisiin. Foorumin puheenvuoroissa keskityttiin lähinnä ongelmien kuvailuun. Erityisesti kolmansista maista tulleet kansanedustajat julistivat pontevasti, miten tärkeää on käydä tapaamassa kansaa. Monet esittivät
suurieleisiä puheenvuoroja siitä, miten on vierailtava toreilla, kylissä ja kaupungeissa. Ihmettelimme Rahkosen kanssa intoa korostaa kansan tapaamista. Ajattelin, että suurimmalle osalle suomalaisista kansanedustajista osallistuminen arkiseen elämään on niin luonnollista ja jokapäiväistä, ettei sitä huomaa edes erikseen painottaa.

Miksi kansan tapaamista korostettiin Porto Alegressa niin paljon? Tosiasia lienee, että monissa maissa hierarkkinen hallinto ja poliittinen kulttuuri sulkevat parlamentaarikot norsunluutorneihin. Muistan elävästi toissavuotisen työmatkani Keniaan. Kehitysyhteistyötä tekevät kansalaisjärjestöihmiset kertoivat, että kansanedustajan odotetaan näyttävän varakkaalta. Kenialaisten enemmistö ajattelee, että omat asiansa hyvin järjestänyt osaa ajaa myös yhteistä asiaa. On kuitenkin päivänselvää, ettei eliitin jäsen osaa tai halua samastua tavallisten kansalaisten ongelmiin. Kansanedustajien varakkuuden arvostamista selittää myös se, että korruptoituneessa järjestelmässä minkä tahansa asian edistäminen edellyttää juuri rahaa ja eliitin verkostojen tuntemista.

Viime kesänä eduskunnan ihmisoikeusryhmän matkalla Afganistanissa näin, miten poliitikot eristettiin kansasta massiivisilla sotilassaattueilla. Miten ihmiset saadaan vakuutetuksi demokratian hyvistä puolista, kun presidenttiä ja ministereitä suojellaan vahvasti aseistautuneilla ulkomaisilla sotilailla? On paljon muitakin maita, joissa yhteiskunnan turvattomuus eristää päätöksentekijät kansasta. Vapaasti liikkuvat poliitikot ovat avoimen ja turvallisen demokratian mittari.

Toimiva yhteys kansalaisten ja kansanedustajien välillä on edustuksellisen demokratian tärkein perusta. Sen takia on jatkuvasti mietittävä keinoja, joilla yhteydenpitoa voidaan parantaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Helppona ja edullisena välineenä sähköposti on lisännyt kansalaisten ja heidän edustajiensa yhteydenpitoa, ja yhteydenoton kynnys on madaltunut. Kasvavasta yhteydenottojen määrästä aiheutuu tosin ongelmiakin. On työlästä poimia tärkeät viestit sähköpostisanomien tulvasta, ammattivalittajien ja huuhaa-kirjelmien joukosta. Uusista yhteydenpitomahdollisuuksista huolimatta perinteiset kohtaamiset kasvokkain ovat tärkeitä. Minulle ne ovat edelleenkin luontevin vuorovaikutuksen tapa.

Porto Alegren parlamenttifoorumin jälkeen mietin, onko sittenkään itsestään selvää, että suomalaiset kansanedustajat säilyttävät yhteytensä tavalliseen arkeen. Olemmeko sittenkin elitistejä, jotka
vain luulevat olevansa kiinni arjessa? Suhtautumisessa kansanedustajiin on meilläkin eroja, vaihtelu sekä puolueiden että maakuntien välillä on suurta.Elämästä vieraantuminen on riski myös Suomessa. Yhteys tavalliseen
elämään ei ole itsestäänselvyys, sitä pitää kunnioittaa ja vaalia jatkuvasti.

Kirsi Ojansuu (vihr.) on hämeenlinnalainen kansanedustaja.
 

<< Takaisin kirjoituksiin