|
Kolumni Hämeen Sanomat 23.9.2005 Koulu ei ole firma
Työ, sen jakautuminen ja kasvavat tehokkuusvaatimukset aiheuttavat monenlaista pahoinvointia: toiset näännytetään työn paljouteen, toiset työn epävarmuuteen ja yhdet työn puutteeseen. Työntekijöiden uupuminen on ongelma, joka on syytä ottaa vakavasti. Työssä uupuvat eivät vierasta työtä. Sen sijaan he eivät jaksa työn mittaamista, tulosten kyttäämistä, jatkuvaa vertailua ja työyhteisön heikoimman lenkin ulosäänestämistä.
Kaksi kolmesta työntekijästä valittaa kiirettä, stressiä ja liian pieniä resursseja. Vaikka työttömyys ja silpputyö ovat tilastoissa lyhentäneet keskimääräistä työaikaa, esimerkiksi ylempien toimihenkilöiden ja asiantuntijoiden työaika pitenee. Monilla aloilla ylityöt ovat vakinaistuneet eräänlaisen kokonaispalkkauksen osana. Huolestuttavinta on, että kiireen paineessa työn henkinen palkitsevuus kärsii ja on vaarassa hävitä kokonaan. Työn ilosta puhutaan nykyään enää harvoin.
Valtio ja kunnat ovat suuria työnantajia, joiden tulisi olla myös esimerkillisen hyviä työnantajia. Kuitenkin tutkimukset osoittavat että julkisen sektorin töissä voidaan yksityistä huonommin. Työ tuntuu monista niin pahalta, että he ovat valmiita lopettamaan tai vaihtamaan alaa. Kolmasosa kunta-alan työntekijöistä olisi valmis luopumaan työnteosta. Nuorista opettajista puolet miettii ammatinvaihtoa. Varhaiseläkkeelle jääminen yleistyy, sillä yhä harvemmat jaksavat töissä eläkeikään saakka.
Määräaikaisten työsuhteiden yleisyys on erityisesti julkiselle sektorille ongelmallinen piirre. Erityisen huolestuttavaa on pätkätöihin liittyvä syrjintä, joka on huomattavasti ikä- ja sukupuolisyrjintää yleisempää. Pätkätyö ei jakaudu tasaisesti sukupuolten välillä, vaan se kasautuu nuorille naisille. Pätkätyö on stressitekijä, johon reagoidaan lykkäämällä lasten hankintaa tai luopumalla siitä kokonaan. Toisaalta yhä useammat naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan. Nämä ilmiöt kertovat työssäkäynnin ja äitiyden yhdistämisen vaikeutumisesta. Synnytysikäisten naisten työllistymisongelmat heijastuvat lapsiperheiden taloudelliseen tilanteeseen ja selittävät osittain myös lapsiperheiden köyhtymistä. Näihin ongelmiin on puututtava välittömästi jakamalla vanhemmuuden kustannukset reilusti kaikkien työnantajien kesken.
Yksi syy kunnan ja valtion työntekijöiden pahoinvointiin on viime vuosina julkiselle sektorille yhä hanakammin tuodut yritysten toimintaperiaatteet. Jos koulujen, sairaaloiden, yliopistojen ja päiväkotien tarkoitukseksi määritellään yritysten tavoin laskennallisen voiton tuottaminen tai kustannusten minimointi, ne lakkaavat tuottamasta sitä hyvää, jota varten ne ovat olemassa. Esimerkiksi yliopistojen toimintaa pyritään tehostamaan vähentämällä tuhansia työntekijöitä. Mitä tehokkuutta saadaan aikaan laittamalla työntekijä työskentelemään kahden edestä kunnes hän palaa loppuun? Kustannuksissa säästetään, mutta yliopistot eivät enää kykene tarjoamaan sellaista laaja-alaista akateemista sivistystä kuin niiden pitäisi.
Jos julkisia työyhteisöjä arvioidaan kuin yhtiöitä, työntekijöiltä riistetään työn sisällön merkitys ja siitä seuraava itsearvostus. Suunnitelma tulospalkkauksen tuomisesta kouluihin ja päiväkoteihin on tuore ja hälyttävä esimerkki yritysmaailman arvojen ja mittareiden tunkemisesta aloille joille ne eivät mitenkään kuulu. Opettajien peruspalkkaa on syytä nostaa työn vaativuutta vastaavaksi, eikä lähteä kikkailemaan tulospalkkauksella. Ihmettelen, missä ja kenen toimesta päätös tulospalkkaukseen siirtymisestä on tehty. Luin toissapäivänä lehdestä, että se on tarkoitus ottaa kouluissa käyttöön ensi vuonna. Miksi se tuodaan yleiseen tietoisuuteen vasta nyt, kun asiasta tuntuu jo olevan päätetty?
Tulospalkkaus ei kuulu kouluihin, koska sen perustana on kasvatustyölle vieras arvomaailma, jossa rahasta tehdään kaikista tärkein motivaatiotekijä. Tulospalkkaus tekee kasvatuksesta ja opetuksesta pelkän tuloksen tekemisen välineen, vaikka sille pitäisi antaa itseisarvo. Mihin tuloksiin palkkaus aiotaan perustaa? Jos palkkauksen perustana ovat valtakunnallisten kokeiden lopputulokset, rahat saavat ne koulut jossa menee entuudestaankin hyvin. Onnistuneessa opetus- ja kasvatustyössä tärkeintä on luoda kouluun lapsen kehityksen kannalta kannustava, rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri. Millaisilla mittareilla sitä voidaan mitata?
Työntekijät eivät kaipaa työelämältä tositeeveen jännitystä, jaksamisen pakkoa pois putoamisen uhalla. Sen sijaan työntekijät haluavat kokea työn iloa ja arvostusta työyhteisössään. He ansaitsevat työpaikan, jossa voi työskennellä itsenäisesti, osana ryhmää jossa vallitsee reilu ilmapiiri. On oltava mahdollista työskennellä uhraamatta omaa hyvinvointiaan ylimitoitetuille tehokkuusvaatimuksille.
Kirsi Ojansuu kansanedustaja (vihr) Hämeenlinna
|