|
Kolumni Hämeen Sanomat 10.3.2006
Pahvi-Eero ja vesitetyt lupaukset Viime kuun lopussa 114 järjestöä vetosi valtiovarainministeri Eero Heinäluomaan, jotta tämä pitäisi kiinni hallitusohjelmaan kirjatusta tavoitteesta kehitysyhteistyömäärärahojen nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2010 mennessä. Myös Presidentti Halonen vaati samaa virkaanastujaispuheessaan tämän kuun alussa. Punamulta ei ole osoittanut merkkiäkään aikeista pitää lupauksestaan kiinni. Koska Heinäluoma kieltäytyi tapaamasta järjestöjä, vetoomus luovutettiin hänen pahvikuvalleen. Myös presidentin vetoomukset tuntuivat kaikuvan pahvisille korville. Neuvotteluja budjettikehyksistä vuosille 2007–2011 käydään parhaillaan. Lupauksista huolimatta kehitysyhteistyön määrärahoja on ehdotettu muutettavaksi niin, että vuonna 2011 niiden osuus bruttokansantuotteesta olisi vain 0,51 prosenttia. Lupauksista lipeäminen on noloa ja häpeällistä Suomen ulkopoliittisen uskottavuuden kannalta. Määrärahamme ovat alle EU-maiden keskitason, vaikka Suomi on listattu maailman 12. rikkaimmaksi maaksi. Muiden pohjoismaiden kehitysyhteistyömäärärahat ovat olleet jo vuosia YK:n suosittelemalla 0,7 prosentin tasolla. Koska hallitus ei suostu panostamaan kehitykseen muuten kuin juhlapuheissa, Suomen on turha yrittää esiintyä globaalin tasa-arvon puolestapuhujana. Köyhien maiden tukemisella on kriitikkonsa. Kehitysyhteistyöhön panostamista arvostellaan puheilla kohdemaiden korruptiosta ja avun passivoivuudesta. Nämä käsitykset pohjautuvat vanhaan tietoon ja väärinkäsityksiin.
Varsinkin kylmän sodan aikana oli tavallista, että tukea myönnettiin poliittisin perustein korruptoituneeksi tiedetyille hallituksille. Korruptio kohdemaassa ei kuitenkaan enää estä avun viemistä perille. Kehitysyhteistyössä on kymmenen vuoden ajan keskitytty erityisesti korruption kitkemiseen. On monia keinoja varmistaa avun päätyminen oikeisiin käsiin. Jos hallinto on korruptoitunut, apu saadaan perille kansalaisjärjestöjen tai yksittäisten hankkeiden kautta. Näin on toimittu jo kymmenisen vuotta.
Puheet kehitysavun passivoivuudesta saavat minut näkemään punaista. Miten puhdas juomavesi tai mahdollisuus käydä koulua muka passivoi? Sen sijaan köyhyys, sairaudet ja nälkä passivoivat. Niihin kaikkiin on mahdollista puuttua kehitysavulla.
Tällä viikolla vietettiin kansainvälistä naistenpäivää. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on myös tärkeä kehityskysymys. Kehitysyhteistyöllä tehdään tärkeää työtä tasa-arvon puolesta. Sen edistäminen on myös sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen edellytys: Naisten auttaminen auttaa koko yhteisöä. Hyvä esimerkki on tyttöjen kouluttaminen. Lukutaitoiset naiset saavat vähemmän lapsia ja osaavat pitää heistä parempaa huolta. Koulutus hillitsee väestöräjähdystä ja laskee lapsikuolleisuutta. Ruohonjuuritasolla
kehitysyhteistyössä on kyse pienistä asioista, joilla saadaan aikaan paljon
konkreettista hyvää. Olen nähnyt Keniassa, Tansaniassa ja Afganistanissa
miten onnellisia ja kiitollisia tytöt ovat saadessaan käydä koulua ja
opiskella ammatin. Naisille myönnetyt yrittäjälainat ovat tarjonneet
mahdollisuuden ansaita rahaa. Lainalla on ostettu vesipumppuja, joilla
kasteltujen peltojen tuotteita on riittänyt myyntiin asti. Afganistanissa tutustuin ulkoministeriön rahoittamaan projektiin, jossa nuoria naisia koulutettiin tekemään dokumenttifilmejä. Hanke on tärkeä, sillä vapaa tiedonvälitys on demokratian peruspilari. Maassa, jossa enemmistö on lukutaidotonta, sähköisellä medialla on suuri merkitys. Naistoimittajien kouluttaminen on välttämätöntä naisten näkemysten saamiseksi kuuluviin maan tiedotusvälineissä. Tämä hanke oli minusta toivon pilkahdus demokratiaa opettelevassa Afganistanissa.
Köyhien auttaminen sekä lähellä että kaukana on omantunnonkysymys. Tästä Espoon piispa Mikko Heikka totesi osuvasti: "ei ole olemassa erillistä omatuntoa lähialueita varten ja toista kansainvälisiä ja kaukaisempia haasteita varten." Juuri tästä on kysymys kehitysyhteistyössä.
Kirsi Ojansuu
|