Viime viikolla alkoi tapahtua. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) sai ajatuksen hiihtoladulla. Hienoa. Moni meistä tietää, miten oivallus saattaa johdattaa hetkelliseen hurmioon ja olo on voimaantunut. Tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista ja onkin, kunnes arkitodellisuus palaa ja tajuaa oivalluksensa idean olevan loistava, mutta vajaa, kun sitä ei voi toteuttaa tyhjiöyhteiskunnassa unohtaen kaiken aiemmin tapahtuneen ja olemassa olevan.

Hallitus päätti nk. puoliväliriihessä nostaa eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen. Taustalla oli tavoite pidentää työuria, mikä oikein ja tavoiteltavaa onkin. Hallituksen nyt toteuttamalla tavalla se ontuu pahemman kerran suorituksen tyylipisteistä puhumattakaan. Hallitus muuten onnistui toimimaan jälleen omia kirjauksiaan vastaan, kun hallitusohjelmassa nimenomaisesti on kirjattuna työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteistyönä tehtävän tällaiset muutokset. Toisaalta, kuten aiemmin sanottu, oivalluksen saaminen saattaa sumentaa ajatukset niin, että oleva unohdetaan tai sitten se vaan unohtuu ja näin näyttää käyneen tälläkin kertaa.

Tänä päivänä keskimääräinen eläkkeelle jäämisikä on 59,4 vuotta, vaikka virallinen eläkeikä on 63v. Millä ihmeellä tämän teoreettisen luvun muuttaminen suuremmaksi saisi ihmisiä jaksamaan ja jatkamaan työelämässä yhtään pidempään muiden puitteiden pysyessä ennallaan?

Voisi kai verrata siihen, että auton kulutus ilmoitetaan teoreettisena keskikulutuksena, mutta käytännön ajotapa ratkaisee todellisen kulutuksen. Jos olet ajanut ilmoitettua keskikulutusta suuremmalla kulutuksella ja polttoaine loppuu pari kilometriä ennen huoltoasemaa, niin ei siinä teoriat paljoa auta. Siinä olet ja tankki on tyhjä riippumatta, mitä ohjekirja teorioineen sanoo. Jostain on polttoainetta saatava lisää, jos eteenpäin mielii, eikä siinä tilanteessa auta teoreettisten keskikulutuslukujen muuttaminen saati toteaminen, että kyllä polttoaineen olisi pitänyt riittää pitempään.

Kun mielitään työuria pidentää, on huolehdittava entistä voimakkaammin työssä jaksamisesta ja siellä viihtymisestä työpaikan saamisesta ja olemisesta puhumattakaan. Syy-seuraus -suhteiden tunteminen on aivan ratkaisevaa, kun päätöksiä tehdään. Ei pääministeri tässä lajissa osaamaton ole, mutta hyödyntää taitoaan vaan turhan valikoiden.