2
Nykytila ja sen arviointi
2.1
Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvaa koskeva lainsäädäntö
Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurva on järjestetty työntekijöistä ja yrittäjistä poikkeavalla tavalla ja niistä säädetään omassa erillislaissa. Työtapaturma- ja ammattitautilaissa (459/2015), työntekijän eläkelaissa (395/2006) sekä yrittäjän eläkelaissa (1272/2006) on erikseen säädetty urheilun jäämisestä näiden lakien soveltamisalan ulkopuolelle.
Urheilijalain 1 §:n mukaan Suomessa urheilutoimintaa harjoittavan urheiluseuran tai muun urheilutoimintaa harjoittavan yhteisön on järjestettävä urheilijalle vakuutuksella lain mukainen turva. Vakuuttamisen edellytyksenä on urheilijan ja vakuuttamisvelvollisen yhteisön välillä tehty sopimus, jonka perusteella urheilija saa pääasiallisesti Suomessa harjoitetusta urheilemisesta veronalaista palkkaa pelikaudessa tai muutoin vuoden pituisen ajanjakson aikana vähintään 13 790 euroa vuoden 2026 tasossa. Vakuuttamisvelvollisuutta arvioitaessa huomioidaan kaikki palkat, jotka maksetaan kyseiseen ajanjaksoon liittyvien sopimusten perusteella. Yksilöurheilijalla ei ole vakuuttamisvelvollisuutta, mutta hänellä on urheilijalain 15 §:n mukaan oikeus ottaa itselleen laissa tarkoitettu vakuutus vapaaehtoisesti.
Vakuuttamisvelvollisuutta määrittelevän euromääräisen rajan on tarkoitus erottaa päätoimiset ja ansiotarkoituksessa urheilevat harrastusluonteisesta urheilusta. Raja ei kaikilta osin kuitenkaan kerro harjoitettavan urheilun luonteesta, sillä urheilijan palkka voi jäädä alle edellä mainitun vakuuttamisvelvollisuuden rajan urheilulajista ja urheiluyhteisön taloudellisesta tilanteesta riippuen sellaisissakin tapauksissa, joissa urheilua harjoitetaan päätoimisesti tai lähes päätoimisesti.
Vanhuudenturva on nykyisen urheilijalain 14 § 1 momentin mukaan järjestettävä vakuutusyhtiöstä otettavalla vakuutuksella. Vakuuttamisvelvollisen on suoritettava vakuutusmaksuna 4,5 prosenttia lain 1 §:ssä tarkoitetusta palkasta tai yksilöurheilijan 15 §:ssä tarkoitetusta tulosta. Vanhuudenturvaa aletaan maksaa, kun urheilija saavuttaa hänen ikäluokalleen työntekijän eläkelaissa säädetyn vanhuuseläkeiän alarajan. Ennen vuotta 1965 syntyneelle urheilijalle vanhuuseläkettä aletaan maksaa kuitenkin 65 vuoden iästä alkaen. Eläkettä maksetaan nykyisen lain perusteella elinikäisesti.
Urheilijan vanhuudenturvaan ei liity yleisen työeläkejärjestelmän mukaista lakisääteistä indeksiturvaa.
2.2
Erillisjärjestelmän tausta
Ennen vuotta 1995 urheilijoilla ei ollut lainkaan työtapaturma- ja työeläkelakeja vastaavaa ansioperusteista sosiaaliturvaa. Urheilijat olivat tuolloin perusturvajärjestelmän etuuksien sekä erilaisten vapaaehtoisten vakuutusten varassa. Erillisen tapaturma- ja eläketurvan järjestämisen kannalta ratkaisevia olivat eräiden oikeusasteiden 1990-luvulla antamat ratkaisut, joissa urheilijan katsottiin olevan työsuhteessa. Tämän seurauksena urheilijalla tuli olla oikeus myös työntekijöiden ansioperusteisen kaltaiseen sosiaaliturvaan. Urheilijoiden liittämistä yleisen työtapaturma- ja eläkejärjestelmän piiriin ei järjestelmien työnantajalle ja työntekijälle aiheutuvien maksuvelvoitteiden ja maksutasojen johdosta kuitenkaan katsottu mahdolliseksi. Keskeinen syy urheilijoiden ansioperusteisen sosiaaliturvan järjestämiseksi erillislailla onkin ollut urheilun rahoituspohjan kapeus ja urheilutyönantajille aiheutuvien kustannusten korkeus, mikäli yleinen työtapaturma- ja ammattitautivakuutus sekä työeläkejärjestelmä ulotettaisiin urheiluun. Erillisjärjestelmän taustalla on myös ollut ajatus siitä, että urheilun tulisi rahoittaa itse itsensä, eikä sitä siitäkään syystä ole haluttu ulottaa muiden, kollektiiviseen rahoitukseen perustuvien sosiaaliturvajärjestelmien piiriin. Erillisjärjestelmän on lisäksi katsottu voivan ottaa huomioon urheilun erityispiirteet muita ansioperusteisia sosiaalivakuutusjärjestelmiä paremmin.
Ensimmäinen vakuutusperiaatteelle rakentuva urheilijoiden erillinen, asetukseen pohjautuva sosiaaliturvajärjestelmä luotiin vuonna 1995. Lakitasolla urheilijoiden sosiaaliturvaa säänneltiin ensimmäisen kerran vuonna 2000 voimaan tulleella lailla urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta (575/2000), joka korvasi aikaisemman asetuspohjaisen ratkaisun. Seuraava vaihe urheilijan sosiaaliturvan sääntelyssä oli nykyisen urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain voimaantulo vuonna 2009. Tämän jälkeen urheilijalakiin on tehty vain vähän yksittäisiä muutoksia järjestelmän perusrakenteen säilyessä ennallaan.
Urheilijoiden turva on muusta sosiaaliturvasta poikkeava ja suppeampi järjestely. Ammattimaiset urheilu-urat ovat viime vuosina pidentyneet, mutta edelleen keskimääräinen urheilijan ura kestää lajista riippuen viidestä viiteentoista vuoteen. Urheilu-ura on siten yleensä väliaikainen vaihe urheilijan elämänkulussa, minkä jälkeen tai ohella urheilijat yleisesti tekevät muunkinlaista työtä ja kuuluvat siten myös yleisten ansioperusteisten sosiaalivakuutusjärjestelmien piiriin.
2.3
Vakuutettujen urheilijoiden määrä
Tapaturmavakuutuskeskus pitää tilastoja urheilijavakuutuksen ja vakuutettujen urheilijoiden määristä. Viimeisimmät vahvistetut tiedot koskevat vuotta 2024, jolloin voimassa olevia vakuutuksia on ollut yhteensä 107. Vakuutettujen urheilijoiden määrä on ollut yhteensä 1 608, joista laskennallisesti koko vuoden ajan vakuutettuna on ollut 1 273 urheilijaa. Jälkimmäinen kuvaa niin sanotusti vuosivakuutettujen määrää, eli on laskennallinen lukumäärä urheilijoista, jotka ovat olleet koko vuoden ajan vakuutettuina. Vuonna 2024 päättyneillä peli-/vakuutuskausilla oli vakuutettuna yhteensä 1 266 urheilijaa.
Tapaturmavakuutuskeskuksen urheilijavakuutusrekisteriin sisältyy myös tietoja vakuutuksista, joissa lain mukainen tuloraja ei ylity ja vakuuttaminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Tilastorekisteristä ei saada luotettavasti eriteltyä vapaaehtoisia vakuutuksia ja niistä maksettuja korvauksia. Samoilla urheilijoilla saattaa olla myös useita samaan aikaan voimassa olevia päällekkäisiä vakuutuksia, joissa vakuutuksenottajina ovat eri seurat.
Suurin vakuutettujen ryhmä vuonna 2024 olivat jääkiekkoilijat (640 kpl), toiseksi suurin jalkapalloilijat (329 kpl) ja kolmanneksi suurin koripalloilijat (124 kpl). Yksilöurheilijoiden vapaaehtoinen vakuuttaminen on käytännössä loppunut vähitellen vuoden 2009 urheilijalain uudistuksen jälkeen siten, että vuoden 2017 jälkeen vakuutettuna ei ole tilaston perusteella ollut yhtään yksilöurheilijaa.
Vuonna 2024 päättyneillä peli- ja vakuutuskausilla oli vakuutettuna urheilijoita lajeissa jääkiekko, jalkapallo, koripallo, pesäpallo, lentopallo, käsipallo, salibandy, futsal, padel, elektroninen urheilu ja moottoriurheilu.
Keskimääräinen vakuuttamisen perusteena oleva palkka vuonna 2024 päättyneitä pelikausia koskien oli noin 44 000 euroa. Vakuuttamisvelvollisuuden ansioraja vuonna 2024 oli 13 180 euroa.
2.4
Vanhuudenturvan kehittämistarpeista
Nykyisen urheilijalain mukaan vanhuudenturva on järjestettävä vakuutusluokista annetussa laissa (526/2008) tarkoitetun henkivakuutusluokan 1 mukaisella vakuutuksella. Tällöin urheilijan eläketurva muodostuu maksetusta vakuutusmaksusta, sille maksettavasta laskuperustekorosta ja mahdollisista henkivakuutusyhtiön maksamista asiakashyvityksistä vähennettyinä vakuutusyhtiön perimillä hoitokustannuksilla. Laskuperustekorko ja asiakashyvitykset ovat olleet viime vuosina korkomarkkinoista ja vakuutusyhtiöiden vakavaraisuussäännöksistä johtuen alhaiset. Joillakin henkivakuutusyhtiöillä laskuperustekorko ja asiakashyvitykset ovat saattaneet laskea jopa 0 prosenttiin. Nykyjärjestelmässä urheilijoiden eläkesäästöille ei ole saavutettu niille alun perin ajateltua tasoa. Vakuutuksista perittävät hoitokustannukset huomioon ottaen on mahdollista, että eläkesäästön reaalituotto jää jopa negatiiviseksi ja niillä voi olla varsinkin pitkällä aikavälillä vähäistä suurempi merkitys urheilijan tulevan vanhuuseläkkeen määrään, mikäli eläkesäästöjen arvo sidotaan ainoastaan laskuperustekorkoon ja asiakashyvityksiin.
Vakuutusyhtiöt eivät käytännössä enää tarjoa edellä mainitun kaltaisia, laskuperustekorkoon sidottuja henkivakuutusluokan 1 mukaisia eläkevakuutuksia, mutta sen sijaan tarjontaa on vakuutusluokista annetussa laissa tarkoitetuista henkivakuutusluokan 3 mukaisista vakuutuksista, joita ovat muun muassa sijoitussidonnaiset eläkevakuutukset. Urheilijalaki vaatisi tältä osin muutosta, joka mahdollistaisi vanhuudenturvan järjestämisen myös sijoitussidonnaisella vakuutuksella.
Nykyinen lainsäädäntö ei mahdollista urheilijan vanhuudenturvan järjestämistä muutoin kuin vakuutusyhtiöstä otettavalla vakuutuksella. Siten kilpailu vanhuudenturvan järjestämisestä tapahtuisi henkivakuutusyhtiöiden välillä, mutta kilpailua vanhuudenturvan järjestämisestä ei ole lain voimassa ollessa juurikaan ollut. Syyksi on esitetty paitsi lainsäädännössä määriteltyä vakuuttamisen muotoa, myös vakuutettavien liian vähäistä lukumäärää toiminnan kannattavuuden näkökulmasta. Kilpailun puuttumisen on arveltu saattavan vaikuttaa vakuutuksesta perittyihin kuluihin.
Sosiaali- ja terveysministeriö asetti joulukuussa 2012 työryhmän paikantamaan ammattiurheilijoiden sosiaaliturvassa olevat mahdolliset epäkohdat ja tekemään tarvittavat muutosehdotukset niiden korjaamiseksi. Työryhmän loppuraportti (2013:41) valmistui vuonna 2013. Raportissa esitetyn kannanoton mukaan urheilijalain mukaisen vanhuuseläkkeen järjestäminen eläkekassassa olisi mahdollista maksuperusteisena lisäeläkejärjestelynä edellyttäen, että kassan tulee hyväksyä osakkaaksi kaikki vakuuttamisvelvolliset ja urheilijat, joilla on oikeus urheilijalain mukaiseen vakuutukseen. Lisäksi katsottiin, että työnantajien ja erityisesti yksilöurheilijoiden vastuiden rajaamiseksi eläkekassassa järjestettävän vanhuudenturvan tulisi olla sellainen, että osakkaiden vastuu rajoittuu urheilijalain mukaisen vakuutusmaksun suorittamiseen. Työryhmän loppuraportin johdosta ei kuitenkaan ryhdytty toimenpiteisiin eläkekassamahdollisuuden edistämiseksi. Eläkekassamahdollisuutta on kuitenkin pidetty urheilijoiden eläketurvaan liittyvissä keskusteluissa esillä ja vanhuudenturvan vaihtoehtoiseksi järjestämistavaksi on esitetty mahdollisuutta vakuuttaa urheilijat lisäeläkesäätiöistä ja lisäeläkekassoista annetun lain (947/2021) mukaisessa urheilijoiden omassa, uutena perustettavassa lisäeläkekassassa.
Urheilijalaissa on tunnistettu myös muita vanhuudenturvan uudistamistarpeita. Tietyissä urheilulajeissa ulkomaalaisten pelaajien ja eri kansalaisuuksien määrä on suuri. Ulkomaalaiset pelaajat ovat sopimussuhteessa suomalaiseen urheilutyönantajaan usein lyhyen aikaa, mahdollisesti vain yhden pelikauden ajan. Heidän keskimääräiset eläkesäästönsä ovat noin 8 000 euroa. Eläkeaika alkaa tyypillisesti 30–40 vuotta sen jälkeen, kun urheilija on ollut Suomessa vakuutettuna, jolloin hänen löytämisensä ja vakuutuslaitoksille asetetun lakisääteisen velvoitteen, asiakkaan tunnistamisen, täyttäminen urheilijan saavutettua eläkeiän voi olla hyvin haastavaa ja joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Tällöin voi syntyä tilanteita, joissa henkilöllä olisi oikeus urheilijalain mukaiseen eläkkeeseen, mutta sitä ei koskaan voida edellä mainituista syistä maksaa. Eläkesäästö jää näissä tapauksissa vakuutusyhtiölle. Kun vanhuuseläke vielä nykyisen lain tulkinnan mukaan maksetaan elinikäisenä, on pienestä kertyneestä eläkesäästöstä kuukausittain maksettava summa hyvin pieni. Eläkkeen maksaminen ulkomaille on useiden maiden osalta kallista pankkikustannusten takia, jolloin pienestä kuukausittain maksettavasta summasta merkittävä osa tulisi kulumaan pankkipalveluihin siinäkin tapauksessa, että urheilija löydettäisiin eläkeiän alkaessa silloisesta asuinmaastaan.
Edellä kerrotun kaltaisissa tilanteissa pienet kertyneet eläkesäästöt olisi perusteltua maksaa kertasuorituksena pelaajasopimuksen päättyessä. Kertasuoritusmahdollisuutta ei kuitenkaan laissa tulisi rajata ainoastaan ulkomaalaisiin urheilijoihin, vaan urheilijoiden yhdenvertaisen aseman turvaamiseksi kertasuoritus olisi samoin edellytyksin mahdollista myös suomalaiselle urheilijalle urheilu-uran päättyessä.
Vanhuudenturvan osalta ongelmallisena on koettu myös vanhuuseläkkeen elinikäisyys. Urheilu-urat ovat kestoltaan keskimäärin 5–15 vuotta ja siten lyhyitä verrattuna tavanomaisten työurien pituuteen. Tällöin myös eläkesäästöt ja siten elinikäisen vanhuuseläkkeen kuukausittain maksettavat erät jäävät usein pieniksi, urheilulajin palkkatasosta riippuen. Urheilijoiden eläkejärjestelmän kehittämisen kannalta on nähty tärkeäksi, että eläke voitaisiin maksaa urheilijan niin halutessa myös määräaikaisesti.
6
Lausuntopalaute
Luonnos hallituksen esitykseksi julkaistiin 23.2.2026 sähköisessä lausuntopalvelussa. Lausuntoaikaa oli 6.3.2026 asti. Lausuntoaika oli suositeltua 6 viikon lausuntoaikaa lyhyempi, koska muuttuneen vakuutusmarkkinatilanteen vuoksi oli tarve järjestää asia lainsäädännöllisesti mahdollisimman nopeasti.
Lausuntoja saatiin 21 kappaletta. Lausunnon antoivat Akava ry, Eläkesäätiöyhdistys ESY ry, Finanssiala ry, Finanssivalvonta, Jalkapallon pelaajayhdistys ry, Jääkiekon SM-Liiga Oy, LähiTapiola Keskinäinen Henkivakuutusyhtiö, Mandatum Henkivakuutusosakeyhtiö, opetus- ja kulttuuriministeriö, OP-Henkivakuutus Oy, Porasto Oy, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry, Suomen Jääkiekkoilijat ry, Suomen Koripalloliitto ry, Suomen Olympiakomitea ry, Suomen Palloliitto ry, Suomen Pesäpalloliitto ry, Suomen Urheilijat ry sekä Vaasan yliopisto. Kaksi lausunnonantajista oli yksityishenkilöitä. Valtiovarainministeriö ilmoitti, ettei sillä ole lausuttavaa asiassa.
Lausunnonantajat pitivät pääsääntöisesti esitystä kannatettavana ja tarpeellisena. Osa lausunnonantajista korosti kuitenkin, että urheilijoiden sosiaaliturvaa tulisi jatkossa tarkastella kokonaisuutena, ottaen huomioon urheilijoiden asema työntekijöinä ja heidän yhdenvertaisuutensa muihin työntekijäryhmiin nähden. Osa lausunnonantajista esitti kolmikantaisen työryhmän perustamista urheilijoiden sosiaali-, työttömyys- ja eläketurvan puutteiden korjaamiseksi.
Kaikki lausunnonantajat kannattivat mahdollisuutta järjestää urheilijoiden vanhuudenturva sijoitussidonnaisella vakuutuksella. Tämän katsottiin vahvistavan urheilijoiden eläketurvan tasoa sijoitusaikojen ollessa pitkiä. Useat lausunnonantajat katsoivat, että myös jo kertyneet vapaakirjat tulee voida muuttaa sijoitussidonnaisiksi. Erityisen tärkeänä pidettiin myös sitä, että urheilijan tulisi voida siirtää vapaakirjoille kertyneet säästöt halutessaan henkivakuutusyhtiöstä toiseen tai mahdollisesti lisäeläkekassaan. Tätä näkemystä perusteltiin vakuutusmarkkinoiden paremmalla tosiasiallisella toimivuudella ja sillä, että useissa yksilöllisissä eläkevakuutuksissa säästöjen siirrettävyys on tietyin edellytyksin mahdollista. Lisäksi joissain lausunnoissa katsottiin, että urheilijalla itsellään tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa omien eläkkeidensä ja sijoitustensa riskitasoihin ja tästäkin näkökulmasta vapaakirjojen siirto-oikeus olisi perusteltua. Vapaakirjojen siirto-oikeuden ja nykyisen vakuutuskannan siirron katsottiin voivan olla tärkeä kysymys sen kannalta, onko lisäeläkekassan perustaminen realistinen vaihtoehto. OP-Henkivakuutus Oy totesi lausunnossaan, että lainvalmistelussa tulisi sijoitussidonnaisen vaihtoehdon osalta selkeästi todeta, ettei kyseinen eläkejärjestely ole jatkossakaan vakuutussopimuslain mukainen sijoitusvakuutus, sillä tällainen tulkinta aiheuttaisi vakuutusyhtiöille erittäin vaikeasti toteutettavia lisävelvoitteita.
Vanhuudenturvan järjestämisen mahdollistaminen lisäeläkekassassa vaatisi monien lausunnonantajien näkemysten mukaan vielä lisää selvityksiä muun muassa järjestelmän kustannusrakenteen, verotuksen, sääntöjen, hallinnollisen toimivuuden ja riskien osalta. Lausunnoissa katsottiin, että lisäeläkekassa ei tule muodostua ratkaisuksi, jossa riskit tai hallinnolliset kustannukset siirtyvät epäsuhtaisesti urheilijoiden kannettavaksi. Lisäeläkekassa ei myöskään saisi muodostua ainoaksi vaihtoehdoksi vanhuudenturvan järjestämiseen, vaan sen tulisi olla yksi lisätoimija markkinoilla.
Finanssivalvonnan antamassa lausunnossa todettiin, että osakkaan vastuu ei lisäeläkekassassa rajoitu urheilijalain mukaisen vakuutusmaksun suorittamiseen, vaan osakkaan vastuu määräytyy lisäeläkesäätiöistä ja -kassoista sekä eläkesäätiöistä ja -kassoista annettujen lakien perusteella. Finanssivalvonta kiinnitti huomiota siihen, että elinikäiseen eläkkeeseen sisältyy pitkäikäisyysriski eli niin sanottu biometrinen riski. Tällaisen riskin takaavalle lisäeläkekassalle on laissa asetettu eri vakuutusluokkien osalta erilaiset vaatimukset vakavaraisuuspääoman vähimmäismääristä. Määräaikaisesti maksettavaan eläkkeeseen urheilijalta edellytetty suostumus tarkoittaisi käytännössä sitä, että lisäeläkekassassa järjestettävä eläketurva olisi lähtökohtaisesti elinikäistä ja kassa kantaisi riskin vakuutettujen pitkäikäisyydestä. Edelleen Finanssivalvonta totesi, että lakiesityksessä ehdotettuja, 14 §:n vapaakirjan syntymisoikeutta ja kertasuoritusta koskevia momentteja ei voitaisi soveltaa ehdotetussa muodossa kaikilta osin lisäeläkekassaan. Urheilijalain mukaiseen vanhuudenturvan järjestämiseen lisäeläkekassassa saattaa liittyä Finanssivalvonnan näkemyksen mukaan myös muita merkityksellisiä seikkoja, jotka vaikuttavat järjestelyn toteuttamismahdollisuuksiin.
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry totesi lausunnossaan, että lisäeläkekassoja on käytännössä enää suuremmissa konserneissa ja suurimmilla työnantajilla. Pienempiä lisäeläkassoja on purettu, eikä uusia kassoja ole viime vuosina perustettu. Vakuutettavien ammattiurheilijoiden määrä on voimassa olevan sääntelyn osalta kokonaisuudessaan suhteellisen pieni. Lausunnonantajan mukaan vakuuttamisen hajauttamiseen liittyy siten huoli ryhmän houkuttelevuudesta eri vakuutuksen tarjoajille.
Suurin osa lausunnonantajista kannatti mahdollisuutta maksaa eläke määräaikaisena sekä pienet eläkesäästöt kertakorvauksena. Urheilijoita edustavat lausunnonantajat korostivat erityisesti sitä, että kertakorvauksen maksamisen tulee perustua aina urheilijan omaan suostumukseen ja sääntelyn tulee olla selkeää sen osalta, milloin urheilu-uran katsotaan päättyneen, sekä miten kertakorvauksia verotetaan. Monet lausunnonantajat katsoivat, että urheilu-uran päättymisen käsitettä tulisi hallituksen esityksessä täsmentää. Suomen Koripalloliitto ry katsoi, että kertakorvausmahdollisuus voisi olla jopa jonkinlainen houkutin etenkin ulkomaalaisten urheilijoiden Suomeen saamiseksi ja siten Suomen kilpailukykyä ammattiurheilijoiden keskuudessa lisäävä seikka.
OP-Henkivakuutus Oy katsoi, että kertamaksuvaihtoehdon tulisi olla vakuutusyhtiön päätettävissä ja toteutettavissa yhtiön aloitteesta. Tämä olisi erityisen tärkeää ennen lain voimaantuloa syntyneiden vakuutuskantojen osalta. Pienten kertamaksujen osalta ehdotettiin täsmennystä siten, että euromääräiset rajat olisivat vakuutusyhtiökohtaisia. Vakuutusyhtiöillä ei OP-Henkivakuutus Oy:n näkemyksen mukaan ole mahdollisuutta selvittää asiakkaan mahdollisia muita vakuutuksia muissa yhtiöissä. Joissakin lausunnoissa esitettiin myös, että elinikäisten eläkkeiden sijaan eläkeajan tulisi aina olla määräaikainen, pois lukien kertamaksusuoritukset. Sekä Mandatum Henkivakuutusosakeyhtiö että OP-Henkivakuutus Oy ehdottivat lausunnoissaan, että sääntelyn selkeyttämiseksi 14 §:stä poistetaan termi ”yksilöllinen eläkevakuutus”, koska kyse on vakuutetun vapaakirjaoikeudesta.
LähiTapiola Keskinäinen Henkivakuutusyhtiö esitti arvioitavaksi, olisiko ulkomaalaisten urheilijoiden osalta mahdollista joustaa pakollisesta vakuuttamisvelvollisuudesta ja sen sijaan maksaa heille esimerkiksi vakuutusmaksua vastaava summa rahana, jolloin urheilija voisi varautua eläkeaikaan esimerkiksi kotimaastaan otettavalla vapaaehtoisella eläketurvalla. Toisena vaihtoehtona voisi olla ulkomaalaisen urheilijan vakuuttaminen muun kansainvälisen vakuutusjärjestelyn kautta. Lisäksi esitettiin vakuuttamisvelvollisuuden alaikärajaa, esimerkiksi 18 vuotta, ja mahdollisuutta toteuttaa eläkevakuutusratkaisu kollektiivisesti liittotasolla hallinnollisen taakan keventämiseksi.
Osa lausunnonantajista esitti, että urheilijalain 16 a §:ssä mainittua, vakuutusyhtiön ilmoitusvelvollisuutta vakuutuksen tarjoamisen lopettamisen yhteydessä koskevaa määräaikaa tulisi pidentää kahteen vuoteen, ja vakuutusyhtiön ilmoitusvelvollisuutta vakuutuksen tarjoamisen lopettamisesta tulisi laajentaa koskemaan myös vakuutuksenottajia sekä vakuutettujen edustajia. Lisäksi esitettiin, että lainsäädännöllä velvoitettaisiin tiettyjä tahoja tarjoamaan urheilijalain mukaista vakuutusta.
Lausunnoissa tuotiin myös esiin näkemyksiä, joiden mukaan vakuuttamisvelvollisuuden alarajaa tulisi laskea niin sanotulle yleiselle tasolle. Monien urheilijoiden palkkataso jää alle laissa säädetyn vakuuttamisvelvollisuuden alarajan (13 790 euroa vuoden 2026 tasossa) ja näin ollen kokonaan ilman urheilijalain mukaista tapaturma- ja eläketurvaa. Edelleen lausunnoissa katsottiin, että lakimuutosten yhteydessä tulisi turvata urheilijoiden eläkemaksut myös seuratyönantajien konkurssitilanteissa.
Suomen Palloliitto ry ja Suomen Pesäpalloliitto ry esittivät harkittavaksi jatkossa, tulisiko myös ammattimaisesti toimivat erotuomarit, joiden palkkiotaso ylittää lain edellyttämän minimitason, katsoa lain soveltamisalaan kuuluviksi henkilöiksi.
Lausuntopalautteessa esitettiin edellä mainittujen näkökantojen lisäksi joitakin teknisiä korjaus- ja täydennysehdotuksia lakiluonnokseen. Mandatum Henkivakuutusosakeyhtiö totesi, että esityksestä ei käynyt ilmi, koskeeko eläkkeen määräaikaisen maksamisen mahdollisuus sekä kertakorvausmahdollisuus myös jo voimassa olevia vanhuudenturvavakuutuksia sekä muodostuneita vapaakirjoja. Lisäksi lakiin ehdotettiin otettavaksi mainita siitä, että samasta urheilusarjasta kertyneet vakuutettukohtaiset eläkesäästöt ja vapaakirjat voitaisiin yhdistää vakuutusyhtiön sisällä yhdeksi kokonaisuudeksi.
Lausuntopalautteen jälkeinen esityksen viimeistely on tehty sosiaali- ja terveysministeriössä virkatyönä. Palautteen perusteella esityksestä jätettiin pois ehdotus urheilijoiden vanhuudenturvan järjestämisestä lisäeläkekassassa. Lakiesityksen kiireellisyydestä johtuen lisäeläkekassaan liittyviä laajempia selvityksiä ei olisi ehditty käytettävissä olleen ajan puitteissa tehdä ilman, että lain voimaantulo suunniteltuna ajankohtana olisi vaarantunut. Lisäeläkekassan osalta asiaa on käsitelty tarkemmin kohdassa 5.1 Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset.
Esitykseen on lausuntopalautteen perusteella tehty tarpeellisia korjauksia, selvennyksiä ja täydennyksiä. Esityksen perusteluja ja lakiehdotusta on pyritty parantamaan ja täydentämään siltä osin kuin niissä on esiintynyt puutteita. Lakiehdotukseen on lisätty vakuutusyhtiön oikeus yhdistää kaikki saman yhtiön sisällä vakuutettuna olevat, urheilijan samasta urheilusarjasta kertyneet vakuutettukohtaiset eläkesäästöt ja vapaakirjat yhdeksi eläkesäästökokonaisuudeksi. Tämän katsotaan olevan perusteltua sekä vakuutusten hallinnoinnin kannalta että helpottavan urheilijan mahdollisuuksia seurata ajantasaisesti vakuutusturvaansa esimerkiksi vakuutusyhtiön verkkopalvelujen kautta.
Esityksen sisällöllisiä ratkaisuja ei kuitenkaan ole muutettu lukuun ottamatta lisäeläkekassavaihtoehdon poistamista, eikä esityksen kohdetta ole laajennettu. Esityksen kohteena ei ole ollut urheilijalain vakuuttamisvelvollisuuden ansiorajan tarkastelu. Urheilijalain mukainen vanhuudenturva on tarkoitettu olemaan osana urheilijan sosiaaliturvajärjestelmää, eikä sen muuttamista vastaamaan täysin vapaaehtoista eläke- tai sijoitusvakuuttamista, joihin saattaisi liittyä säästöjen vapaampi siirrettävyys, pidetä perusteltuna. Lakiehdotuksen osana esitetty voimaantulosäännös sisältää siirtymäsäännöksenä ehdotuksen sopimusperusteisesta mahdollisuudesta muuttaa voimassa olevan lain mukaan otetut vakuutukset ja syntyneet vapaakirjat sijoitussidonnaisiksi vakuutusyhtiön sisällä. Lisäksi kertakorvausmahdollisuus mahdollistaa tietyissä tilanteissa vakuutussäästön noston ja sijoittamisen jatkossa urheilijan valitsemalla tavalla.
Koska kyse on urheilijan lakisääteisestä eläketurvasta ja siten myös sosiaaliturvasta, esityksessä on perusteltua pitäytyä siinä, että urheilijalla on halutessaan oikeus saada eläkkeensä maksetuksi myös elinikäisenä. Määräaikainen eläkkeen maksaminen samoin kuin kertakorvauksen maksaminen tulee perustua urheilijan suostumukseen, lukuun ottamatta pienimpiä eläkekertymiä, jotka vakuutusyhtiö voisi omasta aloitteestaan maksaa kertakorvauksena. Esitystä ei ole tältä osin katsottu perustelluksi muuttaa.
Urheilijalain 16 a §:n mukaista vakuutusyhtiön ilmoitusvelvollisuutta koskevaa aikaa ei ole katsottu tässä yhteydessä perustelluksi pidentää voimassa olevan lain mukaisesta määräajasta. Pidemmän määräajan asettaminen ilmoitusvelvollisuuden osalta saattaisi vähentää vakuutusyhtiöiden halukkuutta urheilijalain mukaisen vakuutuksen tarjoamiseen. Ilmoitusvelvollisuuden määräajan laajentamisella koskemaan esimerkiksi vakuutuksenottajia ja vakuutettujen edustajia saattaisi olla myös edellä mainitun kaltainen vaikutus vakuutusten tarjontaan. Vakuutusyhtiöiden ilmoitusvelvollisuutta vakuutusten päättämisen osalta säännellään vakuutussopimuslaissa (543/1994).
7
Säännöskohtaiset perustelut
14 §. Pykälän 1 momentissa säädetään vanhuudenturvan maksamisajankohdan alkamisesta ja vanhuudenturvan järjestämisestä vakuutuksella sekä määritellään, minkä tyyppisellä vakuutuksella turva tulee järjestää. Lisäksi momentissa säädetään vakuutusmaksun suuruudesta. Pykälää esitetään muutettavaksi siten, että sen 1 momentissa määriteltäisiin ainoastaan eläkkeen alkamisikä. Momenttiin lisättäisiin myös mahdollisuus maksaa vanhuuseläkettä määräaikaisesti. Eläkkeen maksaminen määräaikaisena vaatisi urheilijan suostumuksen. Määräajan pituudesta voitaisiin sopia tarkemmin vakuutusehdoissa, taikka yksittäisen urheilijan kanssa eläkkeellä jäädessä, kuitenkin siten, että vähimmäisaika eläkkeen maksamiselle olisi 10 vuotta.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin mahdollisuudesta järjestää vanhuudenturva vakuutusyhtiössä edelleen vakuutusluokista annetun lain 13 §:ssä tarkoitetulla henkivakuutusluokan 1 mukaisella vakuutuksella, mutta lisäksi lain 15 §:ssä tarkoitetulla henkivakuutusluokan 3 mukaisella vakuutuksella, eli sijoitussidonnaisella vakuutuksella. Momentissa säädettäisiin myös vakuutusmaksun suuruudesta, joka olisi edelleen 4,5 prosenttia lain 1 §:ssä tarkoitetusta urheilijalle maksettavasta palkasta tai yksilöurheilijan kohdalla lain 15 §:ssä tarkoitetusta tulosta.
Voimassa olevan lain 14 § 2 momentissa säädetään urheilijan oikeudesta vapaakirjaan sen jälkeen, kun vakuutuksenottaja ilmoittaa, ettei urheilija enää kuulu sen ottaman vakuutuksen piiriin. Ehdotuksen mukaan 14 §:ään lisättäisiin uusi 3 momentti, jossa määriteltäisiin, milloin urheilijalle vakuutuksen perusteella kertynyt rahasto muuttuu vapaakirjaksi. Momentista poistettaisiin voimassa olevassa laissa oleva maininta, jonka mukaan vanhuuseläkettä koskeva vakuutus ja sille kertynyt rahasto muuttuvat vapaakirjana voimassa olevaksi yksilölliseksi eläkevakuutukseksi. Ryhmäeläkevakuutuksessa vapaakirja tarkoittaa, että henkilön vakuutusturva jää voimaan aiemmin työnantajan tai työntekijän maksamilla vakuutussäästöillä, mutta vakuutuksen rakenne ja luonne ei muutu yksilölliseksi sopimukseksi. Ryhmäeläkevakuutuksen vapaakirja jää edelleen ryhmäeläkevakuutuksen ehtojen mukaiseksi, vaikka työnantaja lopettaisi vakuutusmaksujen maksamisen. Yksilöllisen eläkevakuutuksen sääntely poikkeaa muun muassa eläkeiän osalta urheilijalain mukaisesta eläkevakuutuksesta, eikä ilmaisua ole tarkoituksenmukaista käyttää lakisääteisen urheilijalain mukaisen eläkevakuuttamisen yhteydessä, jossa eläketurva on järjestetty käytännössä työnantajan ottamien ryhmäeläkevakuutusten avulla.
Uudessa 14 §:n 3 momentissa säädettäisiin edellä todetun lisäksi vakuutusyhtiön oikeudesta yhdistää yksittäisen vakuutetun vapaakirjat yhdeksi kokonaisuudeksi saman vakuutusyhtiön sisällä silloin, kun ne ovat kertyneet samasta urheilusarjasta ja siltä osin, kuin urheilijan vanhuudenturva on järjestetty samassa vakuutusyhtiössä. Tällä pyritään estämään vakuutusturvan pirstaloituminen useaan eläkevakuutukseen samankin vakuutusyhtiön sisällä. Urheilun lajiliitoilla tai kilpaurheilusarjoilla saattaa olla vakuutusjärjestelyitä, joissa on ollut pohjana urheilusarjan tai lajiliiton kattosopimus, missä on sovittu järjestelyn käytännön ehdoista ja toimintatavoista yhdenmukaisesti sarjan toimijoiden osalta. Näiden sopimusten pohjalta urheiluseurat ovat tehneet yksittäisen vakuutussopimuksen. Pykälässä urheilusarjan yhteisellä vakuutusjärjestelyllä tarkoitettaisiin edellä kerrotun kaltaista järjestelyä. Eläkkeen maksaminen voidaan yhdistämisen avulla tehdä yhdestä eläkevakuutuksesta. Yhdistäminen mahdollistaa myös urheilijalle vakuutusturvan selkeämmän seuraamisen muun muassa vakuutusyhtiön verkkopalvelussa, kun samaan urheilusarjaan perustuvat vakuutukset ovat viimeisimmän seuran eläkevakuutuksen alla.
Pykälän 4 momentti olisi uusi ja siinä ehdotetaan säädettäväksi niistä edellytyksistä, joiden täyttyessä vakuutusyhtiöllä on oikeus maksaa kertynyt eläkesäästö kertakorvauksena. Kertakorvaus voitaisiin maksaa, jos urheilija ei enää kuuluisi 3 momentissa tarkoitetuin tavoin työnantajan ottaman vakuutuksen piiriin, eikä hän myöskään solmisi uutta sopimusta saman tai toisen urheilutyönantajan kanssa, vaan tosiasiallisesti päättäisi ammattimaisen, vakuuttamisvelvollisuuden piiriin kuuluvan urheilu-uransa, tai ulkomaalaisen urheilijan kyseessä ollessa poistuisi maasta. Kertasuoritus ei siis olisi mahdollista jokaisen yksittäisen pelaajasopimuksen päättyessä, jos urheilijan tarkoituksena olisi jatkaa sellaista urheilijatyötä, joka edelleen kuuluisi urheilijalain mukaisesti työnantajan vakuuttamisvelvollisuuden piiriin.
Esityksen mukaan vakuutusyhtiöt voisivat maksaa kertasuorituksena summan, joka määriteltäisiin vastaamaan toisaalla lainsäädännössä mainittuja kertakorvausmääriä, jotka ovat vuoden 2026 indeksitasossa 35 euroa ja 118 euroa. Summat ehdotetaan muunnettavaksi kertasuoritusmääriksi sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen eläkkeen kertasuorituskertoimista (1095/2021) 1 §:n mukaan käyttäen muuntamisessa vanhuuseläkeikänä 65 vuotta. Näin saatavat kertasuoritusrajat olisivat vuoden 2026 tasossa 7 800 euroa ja 26 400 euroa pyöristettyinä lähimpään sataan euroon. Vakuutusyhtiöillä olisi oikeus maksaa 7 800 euron vakuutussäästöt omasta aloitteestaan kertakorvauksena yhtiöiden hallinnollisten kustannusten pienentämiseksi. Yli 7 800 euron, mutta alle 26 400 euron suuruiset vakuutussäästöt voitaisiin maksaa kertakorvauksena joko vakuutetun tai vakuutusyhtiön aloitteesta, mutta kertakorvauksen maksamiseen tarvittaisiin tällöin aina vakuutetun suostumus. Momentissa kertyneellä eläkesäästöllä tarkoitetaan urheilijalle yhteensä eri vakuutuslaitoksista kertynyttä eläkesäästöä, jos urheilija on uransa aikana ollut vakuutettuna useammassa kuin yhdessä vakuutuslaitoksessa. Tällöin vakuutusyhtiön tulee pyytää urheilijalta selvitystä siitä, onko hänellä eläkesäästöjä muussa vakuutuslaitoksessa tai pyydettävä vahvistus, että muita urheilijalain nojalla kertyneitä säästöjä ei ole. Vakuutusyhtiön pyyntö perustuu vakuutussopimuslain 69 §:ään, jonka mukaan korvauksenhakijan on annettava vakuutuksenantajalle sellaiset asiakirjat ja tiedot, jotka ovat tarpeen vakuutuksenantajan vastuun selvittämiseksi ja joita häneltä kohtuudella voidaan vaatia ottaen myös huomioon vakuutuksenantajan mahdollisuudet hankkia selvitys.
17 §. Pykälässä säädetään niistä perusteista, joilla urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta annetussa laissa mainittuja rahamääriä tarkistetaan. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jossa säädettäisiin lain 14 §:n 4 momentin mukaisten, kertakorvauksia koskevien rahamäärien korottamisesta työntekijän eläkelain mukaisella työeläkeindeksillä.
Muutossäädösten voimaantulo ja soveltaminen. Säännös sisältää muutossäännösten voimaantuloajankohdan. Lisäksi säännöksessä todettaisiin, että ennen lain voimaantuloa alkaneet vakuutukset voitaisiin muuttaa vakuutusluokista annetussa laissa tarkoitetuiksi henkivakuutusluokan 3 mukaisiksi, eli sijoitussidonnaisiksi vakuutuksiksi vakuutuksenottajan ja vakuutusyhtiön sopimuksella. Vapaakirjojen osalta vakuutusluokan muutos edellyttäisi vapaakirjan haltijan nimenomaista pyyntöä sekä vakuutusyhtiön suostumusta. Urheilijoiden yhdenvertaisen aseman turvaamiseksi myös ennen lain voimaantuloa alkaneisiin vakuutuksiin ja vapaakirjoihin voitaisiin soveltaa eläkkeen määräaikaista maksamista koskevaa säännöstä sekä kertakorvausta koskevaa säännöstä vakuutetun tai vapaakirjan haltijan sekä vakuutusyhtiön yhteisellä suostumuksella. Myös ehdotetun 14 §:n 3 momentin mukaista vakuutusyhtiön oikeutta yhdistää samasta urheilusarjasta kertyneet vakuutettukohtaiset eläkesäästöt ja vapaakirjat yhdeksi eläkesäästökokonaisuudeksi voitaisiin soveltaa takautuvasti.
10
Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
Esityksen perustuslainmukaisuuden arvioinnin kannalta merkityksellisiä perusoikeuksia ovat erityisesti perustuslain 19 §:n 2 momentin mukainen oikeus perustoimeentulon turvaan, sekä perustuslain 15 §:ssä turvattu omaisuuden suoja. Esitystä on lisäksi perusteltua arvioida perustuslain 6 §:n mukaisen yhdenvertaisuuden kannalta.
Perustuslain 19 §:n 2 momentin mukaan lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella. Perustoimeentuloa turvaavien järjestelmien tulee olla tarkoitettujen riskitilanteiden osalta siten kattavia, että niiden ulkopuolelle ei jää väliinputoajaryhmiä (PeVL 33/2004 vp, PeVL 30/2005 vp).
Säännöksessä käytetty perustoimeentulon turvan käsite ei suoraan kiinnity voimassa oleviin etuusjärjestelmiin eikä säännöksen tarkoituksena ole turvata tavallisella lailla säädettyjen yksittäisten etuuksien tai niiden tason pysyvyyttä sellaisenaan. Perustoimeentulon turvan riittävyyttä arvioitaessa merkitystä on sillä, onko henkilöllä, lakisääteiset turvajärjestelmät ja hänen olosuhteensa muutoin kokonaisuutena huomioiden toimeentulon edellytykset huolimatta siitä, että hänen normaalit toimeentulomahdollisuutensa ovat säännöksessä tarkoitetun sosiaalisen riskitilanteen vuoksi heikentyneet. Perustuslain 19 §:n 2 momentin vaatimuksia eivät vastaisi esimerkiksi sellaiset lainsäädännön muutokset, jotka merkitsisivät olennaista puuttumista lailla suojattuun perustoimeentulon turvaan, vaikka perustoimeentulon turvaa voidaankin suunnata ja kehittää myös yhteiskunnan taloudellisten voimavarojen mukaisesti (HE 309/1993 vp, s. 70–71).
Urheilu-uran aikana kertynyt vanhuudenturva on osa muuta lakisääteistä sosiaaliturvaa. Esityksessä ehdotettujen muutosten odotetaan parantavan urheilutyöstä kertyvän vanhuudenturvan tasoa nykytilanteeseen verrattuna. Ehdotettuja muutoksia voidaan hallituksen käsityksen mukaan pitää perustuslain turvaaman perustoimeentuloturvan kannalta hyväksyttävinä.
Perustuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu. Omaisuudella tarkoitetaan perustuslakivaliokunnan käytännössä varallisuusarvoisia etuja, joihin kuuluu laajimpana omistusoikeus. Vakiintuneen perustuslain tulkinnan mukaan ansaitut eläkkeet kuuluvat omaisuuden perustuslainsuojan piiriin, sillä ne eivät perustu julkisen vallan päätöksiin, vaan eläke on ansaittu työsuoritukseen perustuva vastike, jonka maksu tapahtuu jälkikäteen (PeVL 35/1993 vp, PeVL 13/1995 vp, PeVL 22/1995 vp ja PeVL 41/2013 vp).
Perustuslakivaliokunta on katsonut, että eläkeoikeuksien perustuslainsuojassa ei ole kysymys tietyn voimassa olevan eläkejärjestelmän suojaamisesta (esimerkiksi PeVL 12/1995 vp) eikä se ulotu eläkejärjestelyjen pysyvyyteen. Eläkejärjestelmien uudistamisesta seuraavia tällaisia vaikutuksia ei näin ollen voida arvostella valtiosääntöoikeudellisin perustein, kunhan järjestelyin ei puututa maksettaviksi jo erääntyneisiin eläke-etuuksiin.
Perustuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Tällä yleisellä yhdenvertaisuuslausekkeella ilmaistaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa koskeva pääperiaate. Lisäksi siihen sisältyy mielivallan kielto ja vaatimus samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tapauksissa (HE 309/1993 vp, s. 42). Yhdenvertaisuusvaatimus kohdistuu myös lainsäätäjään. Lailla ei voida mielivaltaisesti asettaa kansalaisia tai kansalaisryhmiä toisia edullisempaan tai epäedullisempaan asemaan. Yhdenvertaisuussäännös ei kuitenkaan edellytä kaikkien kansalaisten kaikissa suhteissa samanlaista kohtelua, elleivät asiaan vaikuttavat olosuhteet ole samanlaisia. Yhdenvertaisuusnäkökohdilla on merkitystä sekä myönnettäessä lailla etuja ja oikeuksia kansalaisille että asetettaessa heille velvollisuuksia. Toisaalta lainsäädännölle on ominaista, että se kohtelee tietyn hyväksyttävän yhteiskunnallisen intressin vuoksi ihmisiä eri tavoin edistääkseen muun muassa tosiasiallista tasa-arvoa (HE 309/1993 vp, s. 42–43).
Työntekijäasemassa olevien urheilijoiden asema poikkeaa tapaturma- ja eläketurvajärjestelyjen osalta muista työntekijäasemassa olevista ihmisistä. Urheilutyönantaja maksaa työntekijän eläketurvasta 4,5 prosentin suuruista maksua urheilijan sopimuksen mukaisesta palkasta. Urheilutyönantajalle lailla säädetty eläketurvan maksutaso on huomattavasti alempi kuin muiden työnantajien eläkemaksuosuus. Urheilija ei itse osallistu eläketurvan maksamiseen muista työntekijöistä poikkeavasti. Lailla säädetystä alemmasta maksutasosta johtuen urheilijan eläketurvan suuruus poikkeaa muun työntekijän vastaavassa ajassa karttuneesta eläketurvasta. Urheilijoiden erillisjärjestelmän on tapaturma- ja eläketurvan osalta katsottu olevan perusteltu urheilutyön erityispiirteistä sekä urheilun rahoituspohjan kapeudesta johtuen. Urheilijoiden siirtäminen yleiseen eläkejärjestelmään aiheuttaisi merkittäviä muutoksia urheilutyönantajien kentässä maksurasitteen merkittävän lisääntymisen johdosta. Kaikilla työnantajilla ei todennäköisesti olisi mahdollisuutta maksaa kohonneita eläkevakuutusmaksuja lainkaan. Joissain tapauksissa järjestelmän muutos voisi aiheuttaa urheilijoiden palkkojen alentamisen työnantajan maksukyvyn turvaamiseksi.
Esityksellä pyritään edistämään urheilijoiden yhdenvertaisuutta muiden työntekijäryhmien kanssa tekemällä muutoksia, joiden odotetaan parantavan urheilijoiden vanhuudenturvan tasoa. Työnantajan maksutasoa ei esityksessä ehdoteta nostettavaksi, millä pyritään säilyttämään erilaisessa taloudellisessa asemassa olevien urheilutyönantajien mahdollisuudet jatkaa toimintaansa sekä säilyttämään urheilijoiden palkkataso ennallaan.
Edellä mainituilla perusteilla lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.