Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

On totta, että kallioperästä otettavan kiviainesten määrä on viime vuosina koko ajan kasvanut ja että soravarojen vähentyessä kalliokiviaineksen kysyntä tulee lähivuosina vielä oleellisesti lisääntymään. Kiviainestuotannossa, kuten myös kaivostoiminnassa, kiviaines irrotetaan räjäyttämällä, jonka jälkeen se murskataan ja seulotaan eri raekokoihin. Kalliomursketta käytetään lähes samoihin käyttökohteisiin kuin soraa ja hiekkaa.

Räjäytystyö tehdään sekä kalliokiven ottamisalueilla että kaivoksilla erillisen räjäytyssuunnitelman mukaan. Räjäytysten määrä on kohdekohtaista, osassa kohteista räjäytyksiä voi olla useita päivittäin ja toisissa kerran viikossa. Räjähdysaineet koostuvat periaatteessa kahdesta komponentista, palavista ja happea tuottavista aineista.

Räjäytysaineita käytettäessä ympäristöön vapautuu aina epäpuhtauksia, joita ovat ilmaan vapautuvat räjähdyskaasut, kuten vesihöyry, hiilidioksidi, typpi ja typenoksidit sekä louheeseen jäävät jäämät, jotka voivat liueta myös vesiin. Räjähdyskaasujen määrä on riippuvainen räjähdysaineesta, reaktion happitasapainosta ja useista muista eri tekijöistä. Suurin osa veteen liukenevasta räjähdysaineesta on peräisin käsittelyn ja panostuksen yhteydessä syntyvästä hukasta sekä räjähtämättä jääneistä panoksista.

Kivenlouhinnalta ja kivenlouhimolta edellytetään yhteistä ympäristölupaa, jos kiviainesta käsitellään vähintään 50 päivää vuodessa. Toimivaltainen viranomainen kivenlouhimoa ja -louhintaa koskevissa ympäristölupa-asioissa on kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Kaivosten ympäristöluvista päättää aluehallintoviraston ympäristölupavastuualue ja lupia valvoo alueellinen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (ELY-keskus). Ympäristöluvan mukaista kiviainesten louhintatoimintaa valvoo kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Ympäristöministeriölle kuuluu ympäristönsuojelulain mukaisen toiminnan yleinen ohjaus, seuranta ja kehittäminen.

Ympäristönsuojelulaki edellyttää, että kaikessa ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavassa toiminnassa on käytettävä parasta käytettävissä olevaa tekniikkaa (BAT). Toiminnanharjoittajan on ympäristölupahakemuksessa esitettävä oma arvionsa parhaan käyttökelpoisen tekniikan soveltamisesta omassa toiminnassa. Ympäristölupaa koskevissa määräyksissä otetaan huomioon paikalliset olosuhteet sekä tekniset ja taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa ympäristöhaittoja vähentäviä toimenpiteitä.

Ympäristöluvassa on mahdollista antaa määräyksiä käytettävistä räjähdysaineista, joissa esimerkiksi typpi on niukkaliukoisessa muodossa. Lisäksi luvan saajalta voidaan tarvittaessa vaatia teknis-taloudellinen selvitys tehostaa hule- ja jätevesien käsittelyä myös mahdollisten typpiyhdisteiden osalta. Luvan saajan on yleensä myös tarkkailtava louhostoiminnan ympäristövaikutuksia ja vesioloja erikseen laadittavan tarkkailuohjelman mukaisesti. Kiviainestuotannossa erilliselle typen poistoon velvoittavaan yleismääräykseen ei ole ollut tarvetta ottaen huomioon hankkeiden tapauskohtaisuus, hakemuksissa arvioidut ympäristövaikutukset ja toiminnan seurantavelvollisuus sekä typenpoiston kustannukset.

Niin sanotussa normaalissa kiviainesten louhintatyössä räjähdeperäisellä typellä ei yleisesti ottaen ole todettu olevan louhosten lähiympäristön typpitasapainoon merkittäviä vaikutuksia. Yksittäisiä poikkeuksia tietenkin löytyy. Kiviainestuotannon ympäristövaikutuksia on pyritty tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti ottaen kuitenkin huomioon hankkeiden tapauskohtaisuus ja erilaiset ympäristötekijät. Kiviainestuotannon ympäristöpäästöjä kokonaisvaltaisesti koskeva ns. Muraus -asetus astui voimaan 16.9.2010 (2010/800). Tämän lisäksi asetuksen toimeenpanon tueksi on laadittu julkaisu, jossa kiviainesalan yritysten ja viranomaisten käyttöön on kartoitettu parhaita käyttökelpoisia tekniikoita ja parhaita ympäristökäytäntöjä.

Räjähteisiin ja niitten käsittelyyn liittyy myös oma lainsäädäntönsä ja esimerkiksi räjähdystarvikkeiden hävittämisestä on säädetty valtioneuvoston päätöksessä räjäytys- ja louhintatyön järjestysohjeista (410/1986). Valtioneuvoston asetus räjäytys- ja louhintatyön turvallisuudesta on valmisteilla. Vuonna 2012 tullee voimaan räjähteiden merkintädirektiivi, joka vaikuttaa lainsäädäntöön myös Suomessa. Direktiivi velvoittaa, että jokainen räjähde merkitään yksilöllisellä tunnisteella ja että räjähteiden käytölle ja hallussapidolle luodaan tiukka seurantajärjestelmä. Seurantajärjestelmästä tulee olemaan myös ympäristöllistä hyötyä. Tieto siitä kuka on käyttänyt, kuinka paljon, missä ja milloin on reaaliajassa saatavilla.

Koska typpipitoisia räjähteitä ei voida korvata, pääasiallisina keinoina ovat tarkemmat menettelyt räjähteiden käytössä. Monet räjähteiden valintaan, panostukseen ja suunnitteluun liittyvät pienet yksityiskohdat vaikuttavat oleellisesti kivilouhosten typpipäästöihin, joten louhijoiden räjähde- ja panostuskoulutusta ei tässäkään yhteydessä saa unohtaa.

Som svar på detta spörsmål anför jag följande:

Det är sant att mängden stenmaterial som utvinns ur berggrunden har ökat stadigt under senare år och att efterfrågan på sådant stenmaterial kommer att öka ännu mer de närmaste åren när tillgängliga grusresurser uttöms. Liksom vid gruvdrift lösgörs stenen vid utvinning av stenmaterial genom sprängning, varefter den krossas och siktas till olika kornstorlekar. Krossad sprängsten används för i stort sett samma ändamål som grus och sand.

Sprängningsarbetet sker både på det ställe där sprängstenen bryts och i gruvor enligt en särskild sprängningsplan. Antalet sprängningar beror på objektet, i en del objekt spränger man flera gånger per dag och i andra en gång i veckan. Sprängämnena består i princip av två komponenter, brännbara och syrealstrande ämnen.

Vid sprängning frigörs alltid föroreningar i form av vattenånga, koldioxid, kväve och kväveoxid samt restprodukter som stannar i sprängstenen och också kan spridas till vattnen. Mängden spränggaser beror på sprängämnet, reaktionens syrebalans och ett antal andra faktorer. Merparten av det sprängämne som löses i vattnet härstammar från det svinn som uppstår vid hantering och laddning samt från dolor.

För stenbrytning och stenbrott krävs ett gemensamt miljötillstånd om stenmaterial behandlas minst 50 dagar om året. Behörig myndighet i frågor gällande stenbrott och stenbrytning är kommunens miljövårdsmyndighet. Miljötillstånd för gruvor handläggs av regionförvaltningsverkets ansvarsområde för miljötillstånd och tillstånden övervakas av regionens närings-, trafik- och miljöcentral. Den i miljötillståndet avsedda brytningen av stenmaterial övervakas av kommunens miljövårdsmyndighet. Miljöministeriet svarar för den allmänna styrningen, uppföljningen och utvecklingen av verksamhet som avses i miljöskyddslagen.

Miljöskyddslagen förutsätter att bästa tillgängliga teknik (BAT) ska användas inom all verksamhet som medför risk för förorening av miljön. Verksamhetsutövaren ska i ansökan om miljötillstånd ge sin bedömning av tillämpningen av bästa tillgängliga teknik i verksamheten. I bestämmelserna om miljötillstånd beaktas de lokala förhållandena och de tekniska och ekonomiska förutsättningarna att genomföra åtgärder som minskar miljöolägenheter.

I miljötillståndet kan föreskrivas om använda sprängämnen där till exempel kvävet förekommer i svårlöslig form. Vid behov kan dessutom tillståndshavaren åläggas att presentera en teknisk-ekonomisk utredning om behandlingen av eventuella kväveföreningar i dag- och spillvattnet. Tillståndshavaren ska i regel också kontrollera vattenförhållandena och miljöpåverkan av stenbrottets drift enligt ett kontrollprogram som utarbetas särskilt. Vid produktion av stenmaterial har det inte funnits något behov av en särskild allmän bestämmelse som förpliktar till avskiljning av kväve när man beaktar hur individuellt varje projekt är, de i ansökningarna bedömda miljökonsekvenserna och skyldigheten att kontrollera verksamheten samt kväveavskiljningens kostnader.

Vid så kallad normal brytning av stenmaterial har man funnit att kväve som härstammar från explosiva varor i regel inte har någon betydande effekt på kvävebalansen i den närmaste omgivningen. Undantag förekommer givetvis i enskilda fall. Man har velat granska miljöpåverkan från produktion av stenmaterial som en helhet där man dock beaktar projektens individuella karaktär och olika miljöfaktorer. Den s.k. Muraus-förordningen (2010/800) som tar ett samlat grepp på miljöpåverkan vid brytning av stenmaterial trädde i kraft 16.9.2010. Till stöd för genomförandet av förordningen har man dessutom gett ut en skrift där man för företagen i branschen och myndigheterna kartlagt de bästa tillgängliga teknikerna och den bästa miljöpraxisen.

Explosiva varor och deras hantering regleras också av en särskild lagstiftning och till exempel i statsrådets beslut om ordningsregler för sprängnings- och brytningsarbete (410/1986) bestäms om förstöring av explosiva varor. Statsrådets förordning om säkerheten vid sprängnings- och brytningsarbete bereds nu. År 2012 träder sannolikt ett direktiv om märkning av explosiva varor i kraft och det kommer att påverka lagstiftningen också i Finland. I direktivet bestäms att varje explosiv vara ska märkas med en individuell identifierare och att ett strikt kontrollsystem skapas för bruk och innehav av explosiva varor. Kontrollsystemet kommer att vara till nytta också i miljöhänseende. Uppgift om vem som använt, var och när kommer att finnas tillgänglig i realtid.

Eftersom kvävehaltiga explosiva varor inte kan ersättas är den väg man kan gå därför att tilllämpa striktare förfaranden vid användningen av explosiva varor. Många små enskildheter i samband med val, laddning och planering av explosiva varor inverkar väsentligt på kväveutsläppen från stenbrott, varför man också i detta sammanhang bör satsa på utbildning av de anställda när det gäller explosiva varor och laddning.