Infrarakentamisessa olisi hyödynnettävissä huomattavia määriä sivuvirtoja, kuten ylijäämämaita, teollisuuden jäännösmateriaaleja ja kierrätysraaka-aineita, joiden nykyistä tehokkaampi hyödyntäminen edistäisi kiertotaloutta, luonnonvarojen säästöä sekä hankkeiden kustannustehokkuutta. Nykyinen sääntelykehikko ja lupakäytännöt ovat kuitenkin usein raskaita, hitaita ja osin tulkinnanvaraisia, mikä vaikeuttaa sivuvirtojen laajamittaista ja ennakoitavaa käyttöä. Epäselvyydet lupaprosesseissa lisäävät toimijoiden hallinnollista taakkaa, hidastavat hankkeiden etenemistä ja voivat estää uusien, innovatiivisten ratkaisujen käyttöönottoa. 

Regulaatiota tulisi kehittää siten, että sivuvirtojen hyödyntäminen olisi nykyistä sujuvampaa, yhdenmukaisempaa ja ennakoitavampaa kuitenkaan tinkimättä ympäristönsuojelun tasosta. Lupaprosessien keventäminen ja selkeyttäminen esimerkiksi yhtenäistämällä tulkintakäytäntöjä, nopeuttamalla käsittelyä ja hyödyntämällä riskiperusteista arviointia parantaisi toimijoiden mahdollisuuksia hyödyntää materiaaleja tehokkaasti ja vastuullisesti. Tämä vähentäisi neitseellisten raaka-aineiden tarvetta, pienentäisi rakentamisen ympäristökuormitusta sekä tukisi kansallisia ja EU-tason kiertotalous- ja ilmastotavoitteita. 

Lisäksi on olennaista vahvistaa suunnittelun integraatiota koko hankekokonaisuuteen. Kun sivuvirtojen hyödyntäminen huomioidaan jo hankkeiden varhaisessa suunnitteluvaiheessa, voidaan materiaalivirtoja sovittaa tehokkaammin yhteen, optimoida logistiikkaa ja varmistaa ratkaisujen tekninen laatu sekä turvallisuus. Kokonaisvaltaisempi lähestymistapa tukee markkinoiden kehittymistä, lisää sivuvirtojen kysyntää ja tarjontaa sekä parantaa infrarakentamisen kestävyyttä pitkällä aikavälillä.