2.1.1  Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskeva lainsäädäntö

Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa ei ole määritelty lainsäädännössä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen määritelmän mukaan Palliatiivinen hoito on parantumatonta, etenevää sairautta sairastavan potilaan aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa. Sen tavoitteena on vähentää kärsimystä ja vaalia elämänlaatua. Läheisten huomioiminen ja tukeminen kuuluvat palliatiiviseen hoitoon. Palliatiivinen hoito voi kestää vuosia. Saattohoito on palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe. Sen aika on viimeisinä elinviikkoina tai -päivinä. Palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa keskeistä on kivun ja muiden oireiden lievitys sekä fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ja henkisiin ja hengellisiin tarpeisiin vastaaminen. Hoito on moniammatillista, ja siinä korostuu vuorovaikutus.https://thl.fi/aiheet/ikaantyminen/elaman-loppuvaiheen-hoito/mita-on-palliatiivinen-hoito 

Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa voidaan järjestää avohoitona esimerkiksi potilaan kotona, sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä, kuten ympärivuorokautisen palveluasumisen ja yhteisöllisen asumisen yksiköissä sekä terveyskeskusten ja sairaaloiden vuodeosastoilla. Kotisaattohoito voidaan toteuttaa kotisairaalan, kotisairaanhoidon tai kotihoidon turvin riippuen alueen palvelurakenteesta ja potilaan tilanteesta. Erityistason palliatiivista hoitoa annetaan esimerkiksi sairaaloissa, saattohoitokodeissa tai kotisairaalan turvin kotona tai asumispalveluissa.  

Terveydenhuoltolain 24 §:n mukaan hyvinvointialueen on järjestettävä alueensa asukkaiden sairaanhoitopalvelut. Sairaanhoitopalveluihin sisältyvät:  

1) sairauksien tutkimus, lääketieteellinen tai hammaslääketieteellinen taudinmääritys, hoito, hoitosuunnitelman mukaiset pitkäaikaisen sairauden hoitoon tarvittavat hoitotarvikkeet sekä tarpeellinen lääkinnällinen kuntoutus; 

2) sairauksien ehkäiseminen, parantaminen ja kärsimysten lievittäminen; 

3) ohjaus, jolla tuetaan potilaan hoitoon sitoutumista ja omahoitoa; 

4) erityistä tukea, tutkimusta ja hoitoa tarvitsevan potilaan terveysongelmien varhainen tunnistaminen, hoito ja jatkohoitoon ohjaaminen. 

Eduskunta hyväksyi 21.4.2026 mainittuun 1 momenttiin muutoksia siten, että 1 ja 4 kohdassa säädetään palveluihin kuuluvan myös hoidon seuranta (HE 159/2025 vp).  

Terveydenhuoltolain 24 §:n 2 momentin mukaan sairaanhoito on toteutettava potilaan lääketieteellisen tai hammaslääketieteellisen tarpeen ja käytettävissä olevien yhtenäisten hoidon perusteiden mukaisesti. Terveydenhuoltolain 7 §:n mukaan sosiaali- ja terveysministeriö ohjaa valtakunnallisten yhtenäisten lääketieteellisten ja hammaslääketieteellisten hoidon perusteiden toteutumista. Ministeriö laatii yhdessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa yhtenäiset hoidon perusteet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos seuraa ja arvioi yhtenäisten hoidon perusteiden toteutumista hyvinvointialueilla. Hyvinvointialueen eri toimijoiden on yhteistyössä seurattava yhtenäisten hoidon perusteiden toteutumista. Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2019 julkaisemissa kiireettömän hoidon perusteissa on perusteet elämän loppuvaiheen palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon. Yhtenäiset kiireettömän hoidon perusteet 2019. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2019:2, saatavilla https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161496 Perusteiden sisältöä on käsitelty jaksossa 2.1.2. 

Terveydenhuoltolain 27 §:n mukaan hyvinvointialueiden järjestämisvastuulla olevaan mielenterveyden hoitoon kuuluu terveydenhuollon palveluihin sisältyvä mielenterveyttä suojaaviin ja sitä vaarantaviin tekijöihin liittyvä ohjaus ja neuvonta sekä tarpeenmukainen yksilön, perheen ja muiden läheisten psykososiaalinen tuki ja sen yhteensovittaminen.  

Terveydenhuoltolain 25 §:n 1 momentin mukaan hyvinvointialueen on järjestettävä alueensa asukkaiden kotisairaanhoito. Kotisairaanhoito on hoito- ja palvelusuunnitelman mukaista tai tilapäistä potilaan asuinpaikassa, kotona tai siihen verrattavassa paikassa moniammatillisesti toteutettua terveyden ja sairaanhoidon palvelua. Kotisairaanhoidossa käytettävät hoitosuunnitelman mukaiset pitkäaikaisen sairauden hoitoon tarvittavat hoitotarvikkeet sisältyvät hoitoon. Pykälän 2 momentin mukaan kotisairaalahoito on määräaikaista, tehostettua kotisairaanhoitoa. Se voi olla perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon tai niiden yhdessä järjestämää toimintaa. Kotisairaalahoidon yhteydessä annettavat lääkkeet ja hoitosuunnitelman mukaiset hoitotarvikkeet sisältyvät hoitoon. 

Sairaanhoitoa koskevassa 24 §:ssä tai terveydenhuoltolaissa muuten ei erikseen säädetä palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta. Tällaisen hoidon antaminen kuitenkin kuuluu hyvinvointialueiden järjestämisvastuun piiriin osana sairaanhoidon järjestämistehtävää.  

Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992, jäljempänä potilaslaki) 3 §:n mukaan potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Hänen hoitonsa on järjestettävä ja häntä on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja hänen yksityisyyttään kunnioitetaan. Potilaan äidinkieli, hänen yksilölliset tarpeensa ja kulttuurinsa on mahdollisuuksien mukaan otettava hänen hoidossaan ja kohtelussaan huomioon. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetun lain (612/2021, jäljempänä sote-järjestämislaki) 5 §:n mukaan sosiaali- ja terveydenhuolto on järjestettävä sekä suomeksi että ruotsiksi kaksikielisen hyvinvointialueen alueella siten, että asiakas saa ne valitsemallaan kielellä, joko suomeksi tai ruotsiksi. Yksikielisen hyvinvointialueen alueella sosiaali- ja terveydenhuolto järjestetään hyvinvointialueen kielellä. Kielilaissa (423/2003) säädetään asiakkaan oikeudesta käyttää omaa kieltään, tulla kuulluksi, saada toimituskirjansa suomen tai ruotsin kielellä sekä oikeudesta tulkkaukseen. Asiakkaalla on oikeus käyttää saamen kieltä saamelaisten kotiseutualueen kunnissa tuotettavissa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa sekä Lapin hyvinvointialueen alueella sellaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa, joita tuotetaan vain kotiseutualueen kuntien ulkopuolella sijaitsevissa toimintayksiköissä. Lisäksi asiakkaalla on oikeus käyttää saamen kieltä Lapin hyvinvointialueen alueella kotiseutualueen kuntien ulkopuolella sijaitsevissa toimintayksiköissä tuotettavissa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa, jotka Lapin hyvinvointialue on osoittanut kotiseutualueen kuntien asukkaiden käytettäviksi 4 §:ssä tarkoitetun palvelujen saavutettavuuden perusteella. Oikeudesta käyttää saamen kieltä säädetään muutoin saamen kielilaissa (1086/2003). Jos sosiaali- tai terveydenhuollon henkilöstö ei hallitse asiakkaan käyttämää viittoma- tai muuta kieltä tai asiakas ei vammaisuuden tai muun syyn vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on palveluja annettaessa mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta ja tulkin hankkimisesta. 

Potilaslain 5 §:n mukaan potilaalle on annettava selvitys hänen terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä päätettäessä hänen hoitamisestaan. Selvitystä ei kuitenkaan tule antaa vastoin potilaan tahtoa tai silloin, kun on ilmeistä, että selvityksen antamisesta aiheutuisi vakavaa vaaraa potilaan hengelle tai terveydelle. Terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava selvitys siten, että potilas riittävästi ymmärtää sen sisällön.  

Potilaslain 6 §:ssä säädetään potilaan itsemääräämisoikeudesta. Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Jos täysi-ikäinen potilas ei mielenterveydenhäiriön, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi pysty päättämään hoidostaan, potilaan laillista edustajaa taikka lähiomaista tai muuta läheistä on ennen tärkeän hoitopäätöksen tekemistä kuultava sen selvittämiseksi, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan tahtoa. Jos tästä ei saada selvitystä, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen henkilökohtaisen etunsa mukaisena. Tällöin hoitoon tulee saada potilaan laillisen edustajan taikka lähiomaisen tai muun läheisen suostumus. Laillisen edustajan, lähiomaisen ja muun läheisen tulee suostumusta antaessaan ottaa huomioon potilaan aiemmin ilmaisema tahto tai, jos hoitotahtoa ei ole ilmaistu, hänen henkilökohtainen etunsa. Jos laillinen edustaja, lähiomainen tai muu läheinen kieltää hoidon antamisen tai hoitotoimenpiteen tekemisen potilaalle, potilasta on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä suostumisesta kieltäytyvän henkilön kanssa muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Jos laillisen edustajan, lähiomaisen tai muun läheisen näkemykset hoidosta eroavat toisistaan, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen henkilökohtaisen etunsa mukaisena. Lain 7 §:ssä säädetään alaikäisen potilaan asemasta.  

Potilaslain 4 a §:ssä ja terveydenhuoltolain 24 §:n 3 momentissa säädetään velvoitteesta laatia hoitosuunnitelma. Suunnitelmasta tulee ilmetä potilaan hoidon järjestäminen ja toteuttamisaikataulu. Suunnitelma on laadittava yhteisymmärryksessä potilaan, hänen omaisensa tai läheisensä taikka hänen laillisen edustajansa kanssa.  

Sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetussa laissa (812/2000) säädetään sosiaalihuollon asiakkaan oikeuksista vastaavantyyppisesti kuin potilaslaissa.  

Terveydenhuoltolain 45 §:n mukaan 1 momentin mukaan osa sellaisista tutkimuksista, toimenpiteistä ja hoidoista, jotka harvoin esiintyvinä tai vaativina edellyttävät toistettavuutta tai usean alan erityisosaamista riittävän taidon ja osaamisen saavuttamiseksi ja sen ylläpitämiseksi tai merkittäviä investointeja laitteistoihin ja välineisiin terveydenhuollon laadun ja potilasturvallisuuden, vaikuttavuuden, tuottavuuden ja tehokkuuden takaamiseksi, kootaan suurempiin yksiköihin. Pykälän 2 momentin mukaan alueellisesti keskitettävä erikoissairaanhoito kootaan viiteen yliopistolliseen sairaalaan tai erityisistä syistä muuhun vastaavan tasoiseen sairaalaan. 

Erikoissairaanhoidon työnjaosta ja eräiden tehtävien keskittämisestä annetun valtioneuvoston asetuksen (582/2017, jäljempänä erikoissairaanhoidon keskittämisasetus) 4 §:n mukaan yliopistollista sairaalaa ylläpitävien hyvinvointialueiden ja Uudellamaalla HUS-yhtymän tehtävänä on huolehtia vaativasta palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta sekä niiden suunnittelusta ja yhteen sovittamisesta alueellisesti. Asetuksen 6 §:n mukaan viiteen yliopistolliseen sairaalaan kootaan lasten ja nuorten saattohoidon ja palliatiivisen hoidon toteutussuunnitelman laatiminen.  

Sosiaalihuollon lainsäädännössä säädetään asumispalveluista. Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa voidaan antaa ympärivuorokautisen palveluasumisen yksiköissä tai laitoshoidossa. Ympärivuorokautisesta palveluasumisesta säädetään sosiaalihuoltolain (1301/2014) 21 c §:ssä ja laitospalveluista 22 §:ssä. Kotona annettavina palveluina hoidon tukena voidaan käyttää sosiaalihuoltolain 19 §:ssä tarkoitettuja kotihoidon palveluita. Vammaispalvelulain (675/2023) 18 §:ssä säädetään vammaisen henkilön oikeudesta saada asumisen tukea.  

Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskee hyvinvointialueiden järjestämää terveydenhuoltoa ja sosiaalihuoltoa koskeva järjestämistä ja palveluiden sisältöä normittava sääntely. Esiin voidaan tässä nostaa eräitä laadun ja palveluketjujen sujuvuuden varmistamiseen velvoittavia säännöksiä. Terveydenhuoltolain 8 §:n 1 momentin mukaan terveydenhuollon toiminnan on perustuttava näyttöön ja hyviin hoito- ja toimintakäytäntöihin. Terveydenhuollon toiminnan on oltava laadukasta, turvallista ja asianmukaisesti toteutettua. Sote-järjestämislain 4 §:n 1 momentin mukaan hyvinvointialueen on suunniteltava ja toteutettava sosiaali- ja terveydenhuolto sisällöltään, laajuudeltaan ja laadultaan sellaisena kuin asiakkaiden tarve edellyttää. Palvelut on toteutettava yhdenvertaisesti, yhteen sovitettuina palvelukokonaisuuksina sekä hyvinvointialueen väestön tarpeet huomioon ottaen lähellä asiakkaita. Palveluja voidaan koota hyvinvointialueen alueella suurempiin kokonaisuuksiin silloin, kun palvelujen saatavuus ja laadun turvaaminen edellyttävät erityisosaamista tai kalliita investointeja tai kun palvelujen tarkoituksenmukainen, kustannusvaikuttava ja tehokas toteuttaminen edellyttävät sitä. Sote-järjestämislain 10 §:n 1 momentin mukaan hyvinvointialueella on vastuu asiakkaiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhteensovittamisesta kokonaisuuksiksi. Hyvinvointialueen on huolehdittava yhteen sovitettuja palveluja laaja-alaisesti tarvitsevien asiakasryhmien ja asiakkaiden tunnistamisesta, sosiaali- ja terveydenhuollon yhteensovittamisesta ja palveluketjujen ja palvelukokonaisuuksien määrittelemisestä, sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhteensovittamisesta hyvinvointialueen muiden palvelujen kanssa sekä asiakasta koskevan tiedon hyödyntämisestä eri tuottajien välillä. Terveydenhuoltolaissa ja sosiaalihuoltolaissa sekä muissa palvelulaeissa säädetään tarkemmin terveydenhuollon ja sosiaalihuollon yhteistyöstä.  

Sote-järjestämislain 3 luvussa säädetään sosiaali- ja terveyspalveluiden hankinnasta yksityisiltä palveluntuottajilta. Yksityisinä palveluntuottajina toimii muutama saattohoitokoti, ja yksityiset palveluntuottajat tuottavat paljon sosiaalihuollon asumispalveluja. Hyvinvointialueesta annetun lain (611/2021) 10 §:n mukaan hyvinvointialueen tulee varmistaa, että sen järjestämisvastuulle kuuluvia palveluja tuottavalla muulla palveluntuottajalla on riittävät ammatilliset, toiminnalliset ja taloudelliset edellytykset huolehtia palveluiden tuottamisesta. Hyvinvointialueen tulee ohjata ja valvoa sen järjestämisvastuulle kuuluvaa palvelutuotantoa. Valvonnasta ja omavalvonnasta säädetään sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetussa laissa (741/2023, jäljempänä sote-valvontalaki).  

Sote-järjestämislain 55 §:ssä säädetään palveluiden järjestämisestä hyvinvointialueen muuttuessa. Pykälän mukaan henkilö, joka haluaa muuttaa toisen hyvinvointialueen alueella sijaitsevan kunnan asukkaaksi, mutta ei ikänsä, vammaisuutensa tai muun sellaisen syyn vuoksi kykene asumaan siellä ilman perhehoitoa, laitospalveluja tai asumispalveluja, voi hakea näitä palveluja ja näiden lisäksi tarvitsemiaan muita sosiaalipalveluja siltä hyvinvointialueelta, jonka alueella kyseinen kunta sijaitsee, samoin perustein kuin jos hän olisi kyseisen kunnan asukas. Pykälässä säädetään menettelystä hakemusta käsiteltäessä. Henkilö, joka saa palliatiivista hoitoa ja haluaa esimerkiksi muuttaa läheistensä asuinalueelle ja tarvitsee näitä palveluja, voi tehdä 55 §:n mukaisen hakemuksen palveluiden saamiseksi, jotta muuttoa varten on päätös saatavista palveluista valmiina. Sääntely koskee ensisijaisesti sosiaalihuollon palveluja, mutta sääntelyn alkuperäisten perustelujen mukaan ehdotonta estettä ei olisi myöskään sille, että henkilön tarvitsemat palvelut järjestettäisiin terveydenhuollon toimintayksikössä ja osittain terveydenhuollon lainsäädäntöön perustuvina palveluina. Näin ollen esimerkiksi terveyskeskuksen vuodeosastolla pitkäaikaisessa hoidossa oleva henkilö voisi siirtyä ehdotettavan uuden menettelyn kautta hoitoon toisen [nyk. hyvinvointialueen] alueella sijaitsevaan terveydenhuollon yksikköön, jos tätä pidettäisiin terveydenhuollon ammattihenkilöiden päätöksenteon perusteella perusteltuna. (HE 101/2010 vp, s. 26). Sääntely periaatteessa koskee myös saattohoitoa, mutta koska saattohoito on viimeisinä elinviikkoina tai -päivinä annettavaa hoitoa, ei siirtyminen toisen alueen potilaaksi useinkaan ole tarkoituksenmukaista aiempien hoito- ja palveluketjujen katkeamisen, siirron vaatiman hallinnollisen ajan ja potilaan terveydentilan takia. Hoitopaikan valintaa koskevaa sääntelyä käsitellään muilta osin jaksossa 2.2. 

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista säädetään sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa (734/1992) ja – asetuksessa (912/1992). 

2.1.2  Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa hoitoa koskevat käytänteet ja nykytilan arviointi

Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa tarvitsevat potilasryhmät

Palliatiivisen hoidon kesto riippuu taustalla olevasta sairaudesta ja sen vaiheesta. Hoito voi kestää joitakin viikkoja tai toisaalta vuosia. Potilaan kunto ja toimintakyky voi vaihdella palliatiivisen vaiheen aikana paljon. Osa potilaista pystyy elämään varsin tavanomaista elämää ja esimerkiksi opiskelemaan tai käymään töissä. Palliatiivinen hoito ei siis rajoitu elämän viimeisiin viikkoihin, vaan voi alkaa kuukausia tai vuosia ennen kuolemaa. Tarkkaa tilastointia palliatiivisen hoidon käytöstä diagnoosiryhmittäin ei Suomessa vielä ole, mikä vaikeuttaa täsmällistä volyymiarviota. Saattohoitovaiheen aikana potilaan kunto ja toimintakyky on yleensä heikompi ja oireita voi olla enemmän.  

Palliatiivinen hoito tai saattohoito ei rajoitu diagnoosiin tai ikään, vaan perustuu oirekuormaan ja sairauden ennusteeseen. 

Palliatiivista hoitoa tarvitsevat potilaat voidaan ryhmitellä esimerkiksi seuraavasti: 

• Syöpäsairaudet, joka on yleisin ryhmä: Pitkälle edenneessä vaiheessa lähes kaikki syöpäpotilaat tarvitsevat oireenmukaista hoitoa. Syöpäsairaudet aiheuttavat arvioiden 40 % palliatiivisen hoidon tarpeesta. 

• Elinten vajaatoiminta ja etenevät pitkäaikaissairaudet, kuten sydämen vajaatoiminta, keuhkoahtaumatauti, tietyt muut keuhkosairaudet, munuais- ja maksasairaudet, verisairaudet ja metaboliset taudit. 

• Neurologiset sairaudet ja muistisairaudet: Esimerkiksi ALS (amyotrofinen lateraaliskleroosi), Parkinsonin tauti ja vaikea dementia. 

Lasten palliatiivinen hoito on harvinaista (alle 5 % kaikista palliatiivisen hoidon potilaista), mutta liittyy esimerkiksi vaikeisiin synnynnäisiin tai geneettisiin sairauksiin tai syöpäsairauksiin.  

Väestön ikääntymiseen liittyvät monet syöpä-, neurologiset ja pitkäaikaissairaudet. On arvioitu, että vuosittain 30 000 henkilöä vuodessa Suomessa tarvitsee palliatiivista hoitoa elämänsä loppuvaiheessa, ja vielä suurempi määrä jo ennen sitä. Tähän arvioon ei kuitenkaan ole otettu mukaan ikääntymiseen kuuluvaa hiipumista ja sen mukanaan tuomaa vähittäin lisääntyvää palliatiivista hoidon tarvetta. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tila Suomessa. Alueellinen kartoitus ja suositusehdotukset laadun ja saatavuuden parantamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2019:14, s.14, saatavilla https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161396 WHO:n dataan perustuen on esitetty arvio, että palliatiivista hoitoa tarvitsevia on vuosittain jopa 60 000. Saarto, Tiina ja Lehto, Juho: Palliatiivisen hoidon järjestäminen Suomessa. Duodecim 2026;142:279–86 

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämiseksi on tehty viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon työtä. Osana sosiaali- ja terveysministeriön asettaman valtakunnallisen hoidon saatavuuden ja yhtenäisten hoidon perusteiden työryhmän työtä ministeriö antoi vuonna 2016 asiantuntijaryhmälle tehtäväksi laatia ehdotus palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisestä siten, että valmistelussa olleessa valtioneuvoston asetuksessa erikoissairaanhoidon järjestämisestä ja keskittämisestä määritellyt toimijat yhteistyössä huolehtivat palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yhdenvertaisesta ja vaikuttavasta toteuttamisesta koko maassa. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestäminen -suositus (2017) Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestäminen. Työryhmän suositus osaamis- ja laatukriteereistä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmälle. Saarto, Tiina ja asiantuntijatyöryhmä. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2017:44, saatavilla: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/items/f7852699-1534-40ab-bb16-93e06d5f3240 pohjautuu aikaisempiin vuonna 2010 laadittuihin suosituksiin. Se esittää osaamis- ja laatukriteerit sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän eri tasoille sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden osaamisen kehittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Suositus perustuu kolmiportaiseen malliin palvelujen järjestämisestä perustasolla (A), erityistasolla (B) ja vaativalla erityistasolla (C). Sen pohjalta voidaan alueellisesti suunnitella palveluketjut ja sopia työnjaosta valtioneuvoston asetuksen (582/2017) mukaisesti. 

Vuonna 2017 eduskunta myönsi miljoonan euron määrärahan käytettäväksi vuoteen 2020 mennessä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämiseen. Työtä tekemään asetettu työryhmä julkaisi vuonna 2019 väliraportin, jossa kuvataan muun muassa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon nykytila. STM 2019:14 Loppuraporttinaan työryhmä laati suosituksen palliatiivisen hoidon palveluiden tuottamisesta ja laadun parantamisesta Suomessa. Suositus palliatiivisen hoidon palveluiden tuottamisesta ja laadun parantamisesta Suomessa. Palliatiivisen hoidon asiantuntijaryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2019:68, saatavilla https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161946 Suosituksen tavoitteena oli yhtenäistää käytäntöjä ja mahdollistaa laadukas saattohoito ja palliatiivinen hoito niitä tarvitseville potilaille asuinpaikasta ja hoitavasta tahosta riippumatta. 

Samana vuonna 2019 julkaistiin myös yhtenäisen kiireettömän hoidon perusteet (2019). Perusteiden mukaan elämän loppuvaiheen palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta sekä niiden porrastuksesta noudatetaan edellä kuvatun Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisen -suosituksen (2017) kolmiportaista mallia. Potilaat ohjataan erityistason tai vaativan erityistason palveluihin lääketieteellisin ja hoidollisin perustein.  

Yhtenäisen kiireettömän hoidon perusteissa määritellään myös eri tasojen tehtävät ja edellytyksiä. Palliatiivisen hoidon perustason tehtävänä on huolehtia palliatiivisesta hoidon ja saattohoidon toteutuksesta potilaille, joiden oirekuva on vakaa, ja hoidon ja tuen tarve on ennakoitavissa elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelmalla. Edellytykset perustason saattohoidolle ovat, että lääkärin ja sairaanhoitajan tulee olla konsultoitavissa; saattohoidossa tarvittavien lääkkeiden, kuten vahvojen opioidien ja rauhoittavien lääkkeiden, tulee olla saatavilla; elämän loppuvaihetta ennakoiva hoitosuunnitelma on tehty; ja että yhteistyö erityistason kanssa ja konsultaatiotuki erityistasolta toimii. Erityistasolla tarkoitetaan keskussairaalan yhteydessä toimivia palliatiivisia keskuksia ja alueellisia erityistason yksiköitä, jotka tarjoavat seuraavat erityistason palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluja: kotisairaala, joka vastaa kotona tapahtuvasta palliatiivisesta hoidosta ja kotisaattohoidosta, kotisairaalan tueksi nimetty tukiosasto, päiväsairaala, palliatiivisen keskuksen poliklinikkavastaanotto, palliatiivisen keskuksen konsultaatiotiimi 24/7, palliatiivinen tai saatto-osasto/koti. Edellytyksenä on palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon erikoistunut tai muutoin riittävästi kouluttautunut moniammatillinen henkilöstö. Vaativalla erityistasolla yliopistosairaaloita ylläpitävien hyvinvointialueiden palliatiiviset keskukset tarjoavat monipuolisia palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluita, kuten palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon erikoistunut poliklinikkatoiminta, konsultaatiotiimi, palliatiivinen vuodeosasto tai -vuodepaikat, saatto-osasto tai -koti, kotisairaala ja päiväsairaalatoiminta. Laajapohjainen moniammatillinen ja monialainen työryhmä arvioi ja hoitaa erityistason potilaita. Työryhmässä tulee olla edustettuna tarvittavat lääketieteen erikoisalat tapauskohtaisesti. Lisäksi edustettuna tulee tapauskohtaisesti olla psykososiaalisen tuen, henkisen ja hengellisen tuen ammattilaiset, sekä erityistyöntekijöitä. Vaativan erityistason keskukset järjestävät ympärivuorokautisen erityistason palliatiivisen hoidon konsultaatiotuen.  

Vuonna 2021 sosiaali- ja terveysministeriö toteutti valtionavustushaun suosituksen toteuttamisen kehittämishankkeisiin. Kehittämisohjelman tarkoituksena oli turvata ihmisarvoa kunnioittava saattohoito, palliatiivinen hoito ja kivun hoito. Sosiaali- ja terveysministeriö myönsi yhteensä noin 5,6 miljoonaa euroa valtionavustusta hyvinvointialueiden hankkeisiin palliatiivisen hoidon kehittämiseksi vuosien 2021–2024 aikana. Valtionavustushankkeiden toimenpidekokonaisuudet olivat kotisairaalatoiminnan kehittäminen, palliatiivisen hoidon keskusten perustaminen sairaanhoitopiireihin, asumispalvelujen ja kotihoidon henkilökunnan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osaamisen kehittäminen, lasten ja nuorten palliatiivisen hoidon kehittäminen ja digitaalisten palvelujen kehittäminen kotisairaalassa ja palliatiivisen hoidon vastaanotoilla. Hankkeiden loppuraportti julkaistiin vuonna 2025. Palliatiivisen hoidon palveluiden tuottaminen ja laadun parantaminen -ohjelma (FinPall). Hankkeiden loppuraportti palliatiivisen hoidon kehittämisestä vuosina 2021-2024. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Raportti 4/2025. Saatavilla https://www.julkari.fi/handle/10024/150875 

Vuonna 2019 julkaistussa STM:n loppuraportissa STM 2019:68 työryhmä suositteli jatkotoimenpiteenä muun muassa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluiden laadun ja saatavuuden seurannan järjestämistä sekä laatu- ja vaikuttavuustiedon kehittämistä. Tämän edistämiseksi STM valtuutti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen käynnistämään Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laatutieto -projektin. Sen tavoitteena oli määritellä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laadun seurantaan tarvittavat tiedot ja tietolähteet sekä tehdä ehdotuksia tarvittavista tiedonkeruista ja rakenteisesta kirjaamisesta. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laatusuositus valmisteltiin osana laatutieto-projektia, ja sen valmistelussa hyödynnettiin myös vuonna 2017 valmistuneen suosituksen osaamis- ja laatukriteereitä. Se julkaistiin vuonna 2022 nimellä Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallinen laatusuositus. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallinen laatusuositus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Ohjaus 4/2022, saatavilla https://www.julkari.fi/handle/10024/144065 Laatusuosituksen tavoitteena on edistää yhdenvertaisen ja laadukkaan palliatiivisen hoidon toteutumista kaikkialla Suomessa, ja luoda pohjaa systemaattiselle laadun arvioinnille ja seurannalle. Laatusuositus on tarkoitettu sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille sekä terveydenhuollon järjestämisestä vastaaville johtajille, organisaatioille ja päätöksentekijöille. Laatusuositus on tarkoitettu myös palliatiivisessa hoidossa oleville potilaille ja heidän läheisilleen.  

Laatusuositus perustuu edellä kuvattuun perustason (A), erityistason (B) ja vaativan erityistason (C) määrittelyyn. Laatusuosituksessa kuvataan matriisimallin mukaisesti palliatiivisen hoidon kuusi horisontaalista ja neljä vertikaalista laatualuetta, joille on määritelty laatukriteereitä ja alustavia esimerkkejä laatuindikaattoreista. Horisontaaliset laatualueet ovat oikea-aikainen hoitoon pääsy ja saumaton hoidon jatkuvuus, ennakoiva hoidon suunnittelu, kokonaisvaltainen yksilö- ja perhekeskeinen hoito (sisältää kolme laatualuetta, jotka ovat yksilökeskeinen, elämänlaatua ylläpitävä hoito, vaikuttava oirehoito sekä psykososiaalinen, henkinen ja hengellinen tuki, läheisen tukeminen ja osallisuuden mahdollistaminen) sekä inhimillinen saattohoito ja arvostava kuoleman jälkeinen tuki läheisille. Vertikaaliset laatualueet ovat riittävä henkilöstö ja tarkoituksenmukaiset muut resurssit, korkeatasoinen osaaminen, sujuva tiedonkulku ja vaikuttava viestintä, sekä hyvä palveluketjun koordinointi ja johtaminen. Laatualueille on määritelty yhteensä 50 laatukriteeriä ja näille useita esimerkkejä laatuindikaattoreista. Mitattavien laatuindikaattorien jatkokehittäminen mahdollistaa tietopohjan rakentamisen kansalliselle palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laaturekisterille. Laaturekisterin perustamisen edellytyksiä ja tietopohjan kehittämistä on kuvattu tarkemmin raportissa Kohti palliatiivisen hoidon laaturekisteriä. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laatutieto -projektin loppuraportti. Kohti palliatiivisen hoidon laaturekisteriä. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laatutieto -projektin loppuraportti. Saarto T, Finne-Soveri H, Hammar T, Forsius P, Lyytikäinen M, Lehto J & Ahtiluoto S. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2022:3, saatavilla: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/items/c125fb39-6603-45f9-9700-00d5cd454327 Laatusuositus ohjasi myös vuosien 2021–2024 valtionavustuksilla toteutettujen kehittämishankkeiden etenemistä.  

Palliatiivisesta hoidosta ja saattohoidosta on annettu myös Käypä hoito -suositus vuonna 2019https://www.kaypahoito.fi/hoi50063. 

Nykytilan arviointi

Palliatiivisen hoidon palvelujen tuottaminen ja laadun parantaminen -ohjelmanhttps://stm.fi/saattohoitohttps://www.innokyla.fi/fi/kokonaisuus/palliatiivisen-hoidon-palvelujen-tuottaminen-ja-laadun-parantaminen-ohjelma tavoitteena oli turvata Suomessa kaikille sitä tarvitseville oikea-aikainen ja yhdenvertainen hoito, hoiva ja huolenpito elämän loppuvaiheessa. Ohjelmaa toteutettiin vuosina 2021–2024 ensin erityisvastuualueilla ja myöhemmin hyvinvointialueilla valtionavustuksin tuetuin kehittämishankkeiden muodossa. Kehittämistyö perustui STM:n suosituksiin palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisestä.  

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tilanne ennen valtionavustushankkeiden käynnistymistä ei vastannut palliatiivisen hoidon STM:n suosituksia: palliatiivisia keskuksia ei ollut vielä kaikilla hyvinvointialueilla, erityistason palvelut eivät olleet tasa-arvoisesti saatavilla, konsultaatiotoiminnassa ja henkilöstön osaamisessa oli puutteita eikä erityistason tuki sosiaalitoimen yksiköille ollut systemaattista. Palliatiivisen hoidon palveluiden tuottamisen ja laadun parantamisen valtakunnallisessa -ohjelmassa (FinPall) lähdettiin parantamaan palliatiivisen hoidon laatua ja oikea-aikaista saatavuutta sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä sekä lisäämään ammattilaisten osaamista. FinPall-hankkeessa on kehitetty toimivat mallit ja käynnistetty monia STM:n vuoden 2019 suosituksen mukaisia palveluita, joiden myötä palliatiivisen hoidon saatavuus ja laatu on merkittävästi parantunut. Hankkeen loppuraportissa kuitenkin todetaan, että edelleen maassamme on alueita, joista puuttuvat palliatiiviset keskukset ja palliatiivisen hoidon palvelut ovat pienten ja haavoittuvien resurssien varassa. Hankkeiden aikana vahvistunut kansallinen palliatiivisen hoidon osaaja- ja kehittäjäverkoston toiminta on vakiintunut. 

Hankkeen jälkeen käynnistettyjen palveluiden vakiinnuttaminen sekä palveluiden saattaminen alueellisesti yhdenvertaisiksi jää valtaosin hyvinvointialueiden vastuulle. Valtion ohjauksessa tulee kiinnittää huomiota palliatiivisten palveluiden säilyttämiseen ja edelleen kehittämiseen. Säännösten selkeyttäminen tukisi palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osaamisen ja saatavuuden varmistamista ja palveluiden yhdenvertaista saatavuutta valtakunnallisesti, hallitusohjelman linjausten mukaisesti. Seuraavassa kuvataan yksityiskohtaisesti palliatiivisen hoidon ja saattohoidon nykytilaa FinPall-hankkeen loppuraportin pohjalta.  

Loppuraportin mukaan kotisairaalatoiminnan alueellinen kattavuus on parantunut merkittävästi. Edelleen haasteita tuovat kotisairaaloiden pula henkilöstöresursseista sekä palliatiivisen hoidon erityisosaamisesta. Tämä rajoittaa kotisairaaloiden tukea kotihoidolle ja asumispalveluille, mikä haastaa laadukkaan palliatiivisen hoidon turvaamista erityisesti iäkkäille ihmisille. Vanhuspalveluyksiköt täytyy raportin mukaan systemaattisemmin integroida palliatiivisiin palveluketjuihin kotisairaaloiden ja liikkuva sairaala -mallin mukaisesti ja näin vakiinnuttaa palliatiivisen hoidon taso vanhuspalveluyksiköissä. Kotisairaalatoiminnan ja etenkin kotisaattohoidon kulmakivenä ovat kotisairaaloiden tukiosastot. Kotoa tulee päästä tarvittaessa osastohoitoon saumattomasti ilman tarpeettomia päivystyskäyntejä.  

Erikoissairaanhoidon keskittämisasetuksessa keskitettyjä tehtäviä varten ja palliatiivista hoitoa koskevien suosituksen mukaisesti yliopistollista sairaalaa ylläpitävät hyvinvointialueet ja HUS yhtymä ovat perustaneet palliatiiviset keskukset. Kaikkiaan kolmessa neljäsosassa hyvinvointialueesta on hankkeen päättyessä perustettu palliatiivinen keskus. Joillakin hyvinvointialueilla palliatiiviset keskukset muodostavat oman yksikkönsä organisaatiossa. Osalla keskus on verkostomainen ja osalta puuttuu kokonaan.  

Palliatiiviset keskukset tarjoavat erityistason ja vaativan erityistason palveluita alueensa asukkaille. Loppuraportin mukaan palliatiivisten keskusten perustaminen on osoittautunut toimivaksi tavaksi järjestää erityistason palvelut ja konsultaatiotuki sekä vastata koko palliatiivisesta hoitoketjusta hyvinvointialueilla. Niiden toiminta mahdollistaa erityisosaajien ammatillisen kehittymisen. Parantuneesta saatavuudesta huolimatta palliatiivisten keskusten konsultaatiotoimintaa tulee edelleen kehittää. Hankkeen aikana kehitetty psykososiaalisen tuen malli ja psykososiaalisen tuen ammattilaisten integrointi palliatiivisten keskusten moniammatillisiin tiimeihin on parantanut psykososiaalisen tuen tarpeen tunnistamista ja saatavuutta.  

Päivystysaikainen palliatiivisen hoidon tuki on osoittautunut tarpeelliseksi. Loppuraportin mukaan palliatiivisen hoidon päivystystuki tulisi olla saatavilla 24/7, jotta palvelu voidaan jalkauttaa ja turvata vaativissa tapauksissa sekä tarjota konsultaatiotuki ilman aikarajauksia. Päivystysaikaista erityistason konsultaatiotoimintaa on käynnistetty viikonloppuisin paikoin Etelä- ja Sisä-Suomessa. Muualta Suomesta se vielä puuttuu.  

Asumispalveluyksiköiden ja kotihoidon henkilökunnan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osaamista kehitettiin palliatiivisen hoidon palvelujen tuottaminen ja laadun parantaminen -ohjelmassa. Kaikilla hyvinvointialueilla on järjestetty koulutusta alueiden asumispalvelun ja kotihoidon yksiköissä. Hankkeessa luotiin asiantuntijasairaanhoitajien verkosto ja malli, jonka avulla voidaan taata koulutusten jatkuvuus. Nämä on otettu käyttöön osalla hyvinvointialueita. Valtakunnallinen palliatiivisen hoidon ja saattohoidon perustason täydennyskoulutusmalli on valmistunut ja sen koulutusmateriaalit ja koulutusvideot ovat kaikkien ammattilaisten käytettävissä. Yhteistyössä Saava-hankkeenhttps://www.sphy.fi/saava/ kanssa on tuotettu ohjeistus vapaaehtoistoiminnan käynnistämiseksi eri yksiköissähttps://evl.fi/plus/wp-content/uploads/sites/3/2024/02/SAAVA-Saattohoidon-vapaaehtoisen-kasikirja_2024.pdf. Loppuraportissa todetaan, että osaamisen vahvistaminen ja täydennyskoulutusten ylläpitäminen edellyttää palliatiivisen hoidon kliinisten asiantuntijasairaanhoitajien verkostoa.  

Raportin mukaan myös lasten ja nuorten palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluiden saatavuus ja palveluohjaus on parantunut palliatiivisten poliklinikoiden, konsultaatiotoiminnan sekä kotisairaalatoiminnan seurauksena. Toiminta on edelleen pienimuotoista ja vaatii vahvistamista. Etenkin kotiin vietävien palveluiden kattava järjestäminen lähellä kotia edellyttää yhteistyön kehittämistä.  

Digitaalisilla palveluilla voidaan parantaa palliatiivisen hoidon tavoitettavuutta etenkin haja-asutusalueilla. Digitaalisia palveluita on vielä toistaiseksi vähän käytössä palliatiivisessa hoidossa. Palliatiivinen digi-hoitopolku voi tukea palveluketjuja ja parantaa potilaiden ja läheisten yhteydenpitoa ammattilaisten kanssa, sekä parantaa tiedonkulkua eri ammattilaisten välillä.  

Palliatiivista hoitoa saavan potilaan näkökulmasta erityisen merkityksellinen on suositus ennakoivasta hoitosuunnitelmasta. Lupa- ja valvontavirastonkin mukaan elämän loppuvaiheen hoidossa tulisi laatia ennakoiva hoitosuunnitelma, johon kirjataan muun muassa potilaan toiveet ja hoitotahto, hoitolinjaukset ja hoidon rajaukset sekä toimintaohjeet tilanteen äkillisen huononemisen varallehttps://lvv.fi/sosiaali-ja-terveydenhuolto/elaman-loppuvaiheen-hoito. Potilaslain 4 a §:ssä, terveydenhuoltolain 24 §:ssä ja sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 7 §:ssä säädetään velvoitteesta laatia hoito- palvelusuunnitelma. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2022 selvityksen mukaan elämän loppuvaiheen ennakoivan hoitosuunnitelman laatiminen ei toteudu suositusten mukaisesti eri palvelumuodoissa. Ympärivuorokautisen hoidon yksiköistä yli puolet ilmoitti, että lähes kaikille asiakkaille oli laadittu ennakoiva hoitosuunnitelma. Sen sijaan kotihoidossa tilanne oli selvästi heikompi: yli puolessa kotihoidon toimialueista tai tiimeistä suunnitelmaa ei ollut laadittu kenellekään asiakkaalle tai se oli laadittu enintään kolmannekselle asiakkaista Elämän loppuvaihetta pitäisi suunnitella iäkkäiden palveluissa enemmän. Forsius Pirita, Hammar Teija & Alastalo Hanna. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, tutkimuksesta tiiviisti 58/2022, saatavilla https://www.julkari.fi/items/6f362770-fc19-4368-9b1d-37334e7edba0. Havainto osoittaa, ettei ennakoivan hoitosuunnittelun käytäntö toteudu yhdenmukaisesti suositusten edellyttämällä tavalla erityisesti kotihoidon palveluissa. 

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämistä koskevan lainsäädännön kehittämistarpeet

Palliatiivinen hoito ja saattohoito ovat jo hyvinvointialueiden järjestämisvastuulla olevia tehtäviä, mutta niistä ei säädetä nimenomaisesti terveydenhuoltolaissa. Elämän loppuvaiheen hoitoa, itsemääräämisoikeutta, saattohoitoa ja eutanasiaa koskevan lainsäädäntötarpeen asiantuntijatyöryhmä ehdotti loppuraportissaan (2021), että terveydenhuoltolakiin lisätään uusi palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskeva 24 a §. Pykälässä ehdotettiin säädettävän kunnan (nykyisin siis hyvinvointialueen) velvollisuudesta järjestää palliatiivinen hoito ja saattohoito sekä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon määritelmä. Lisäksi ehdotettiin säädettävän, että palliatiivinen hoito ja saattohoito on järjestettävä porrasteisesti osaamistasojen mukaan niin, että valtakunnallisesti tasa-arvoinen, tarvelähtöinen hoitoon pääsy turvataan. Pykälässä olisi myös asetettu velvoite, että sairaanhoitopiireissä (nykyisin siis hyvinvointialueilla) tulee olla monipuoliset ja moniammatilliset erityistason palliatiiviset keskukset sekä koko sairaanhoitopiirin kattavat palliatiiviset kotisairaalaverkostot, joita koskevat palvelut tulee olla saatavilla 24 tuntia joka vuorokausi. Lisäksi ehdotettiin säännöstä, että yliopistosairaanhoitopiireissä tulee olla palliatiiviset keskukset, jotka vastaavat vaativan erityistason palliatiivisen hoidon palveluista koko erityisvastuualueella ja jotka vastaavat lasten ja nuorten palliatiivisen hoidon ja saattohoidon toteuttamissuunnitelmien laadinnasta. Pykälän ehdotettiin myös asetuksenantovaltuutta antaa tarkempia määräyksiä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluiden tuottamisesta ja laadun parantamisesta asetuksella.  

Työryhmä totesi, että terveydenhuoltolain osittainen tarkistaminen pelkästään lisäämällä uudenlaisia palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskevia säännöksiä on monisyinen kysymys, koska laki ja asetus sisältävät jo nyt myös näitä hoitoja koskevia säännöksiä. On ilmeistä, että palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskevat säädökset ja määräykset olisivat tosiasiassa päällekkäisiä jo nyt voimassa olevan sääntelyn kanssa, mutta säädöstason nostaminen korostaisi sääntelyn merkitystä sekä voisi tehostaa terveydenhuoltoalan ohjaus- ja valvontakeinojen ja sanktioiden käyttöä. STM 2021:23, s. 57–59 

Kuten palliatiivisen hoidon ja saattohoidon nykytilan kuvausta ja arviointia koskevista jaksoista käy ilmi, elämän loppuvaiheen hoidon puutteet ja kansallisesti yhdenvertaisen toteutumisen haasteet on todettu jo yli kymmenen vuotta sitten. Erillisillä selvityksillä, suosituksilla, kehittämis- ja toimeenpanohankkeilla on pyritty kehittämään toimintaa. Elämän loppuvaiheen hoito on näillä toimin tullut laadukkaammaksi ja saatavuus on parantunut, mutta edelleenkin esiintyy puutteita, joista osa on arvioitu olennaisiksi palvelujen laadun ja yhdenvertaisuuden kannalta. 

Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa tarvitaan monien eri sairausryhmien kohdalla osalta, eivätkä niihin liittyvät hoitomenetelmät liity vain yhteen lääketieteellisen erikoisalaan, kuten syöpätautien erikoisalaan. Nykyaikainen palliatiivinen hoito ja oireiden hoito on monierikoisalaista ja moniammatillista ja saattaa sisältää myös esimerkiksi palliatiivisia kirurgisia leikkauksia ja toimenpiteitä. Lääkäriliitto myöntää lääkäreille palliatiivisen hoidon erityispätevyyksiä tietyin edellytyksin. Palliatiivinen hoito ei kuitenkaan ole oma erillinen erikoisalansa eikä Suomessa ole erillistä palliatiivisen hoidon erikoislääkäriohjelmaa. Sosiaali- ja terveysministeriölle on tehty aloite palliatiivisen erikoisalan perustamisesta. Uuden lääketieteen erikoisalan perustamisen arviointi on käsittelyssä sosiaali- ja terveysministeriössä ja erikoislääkärikoulutusta koordinoivissa elimissä. 

Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoon kuuluvia menetelmiä ja toimenpiteitä käytetään sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Yhtenäisillä hoidon perusteilla ja palliatiivista ja saattohoitoa koskevilla hoitosuosituksilla on pyritty määrittelemään hoidon porrastusta ja potilaan tarpeisiin vastaavaa hoidon tasoa. Perustason hoidolla ei voida korvata sellaista potilaan tarpeen mukaista palliatiivista tai saattohoitoa, jossa tarvitaan hoidon porrastuksen mukaista erikoissairaanhoidon osaamista tai menetelmiä.  

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon aseman edelleen kehittämiseksi terveydenhuollossa sekä potilaiden oikeuksien toteutumiseksi lainsäädäntöä on perusteltua täsmentää siten, että terveydenhuoltolaissa säädetään nimenomaisesti hyvinvointialueen velvoitteesta järjestää palliatiivinen hoito ja saattohoito. Lisäksi säätämällä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon määritelmästä voidaan ohjata tapaa, miten niiden antamisen tulee laadukkaasti toteutua.  

Hyvinvointialueilla on itsehallinto palveluiden toteuttamisessa. Lainsäädännöllä voidaan tarvittaessa ohjata vahvastikin sitä, miten palveluja annetaan, mutta pääsääntöisesti terveydenhuoltolaissa ja sen nojalla annetuissa asetuksissa ei esimerkiksi säädetä velvoitetta järjestää jokin palvelu tietynlaisen hallintorakenteen tai toimintatavan mukaisesti. Tällöin arvioidessa sitä, kuinka tarkasti esimerkiksi hoidon porrastamisesta säädetään tai asetetaanko hyvinvointialueille velvoite ylläpitää palliatiivisia keskuksia, on pohdittava tarkkaan ohjaavan sääntelyn välttämättömyyttä. Hyvin täsmällinen säädösohjaus ei välttämättä tunnista hyvinvointialueiden erilaisuutta ja voi johtaa lainsäädännön jäämiseen jälkeen ajastaan, jos se esimerkiksi estää uudenlaisten toimintamallien kehittämisen. Edellä kuvattujen asiantuntijatyöryhmän tekemien ehdotusten jälkeen on jatkettu kehitystyötä, ja valtaosassa, muttei kaikissa, hyvinvointialueita on palliatiivinen keskus. Se, toimiiko keskus omana organisaatiossa määriteltynä yksikkönään vai onko palliatiivisen keskuksen palvelut ja osaaminen toteutettu hyvinvointialueen rakenteissa verkostomaisesti, ei ole keskeistä, kunhan potilas saa palvelut tavoitteiden mukaisesti. Jo voimassa olevan erikoissairaanhoidon keskittämisasetuksen nojalla yliopistollista sairaalaan ylläpitäville hyvinvointialueille ja HUS-yhtymälle on keskitetty vaativa palliatiivinen hoito ja saattohoito, ja ne ylläpitävät tehtävän hoitamiseksi palliatiivisia keskuksia, vaikkei velvoitetta juuri palliatiivisten keskusten ylläpitämiseen asetuksessa säädetäkään.  

Lainsäädäntötyöryhmän työn jälkeen toiminnallisessa ja oikeudellisessa ympäristössä on myös tapahtunut merkittävä muutos, kun sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen on siirtynyt kunnilta ja sairaanhoitopiireiltä hyvinvointialueiden hoidettavaksi, mikä mahdollistaa saman järjestäjän järjestäessä palvelut niin perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon kuin sosiaalihuollon järkevien toiminnallisten kokonaisuuksien suunnittelun ja toteuttamisen. Sote-järjestämislaissa, hyvinvointialuelaissa ja sote-valvontalaissa on paljon palveluiden toteuttamista ohjaavaa lainsäädäntöä. Vaikka terveydenhuoltolakia voidaankin täsmentää siten, että säädetään nimenomaisesti hyvinvointialueen velvoitteesta järjestää laissa määritelty palliatiivinen hoito ja saattohoito, ei ainakaan tällä hetkellä pidetä välttämättömänä toteuttaa työryhmän ehdottamia muita yksityiskohtaisempia muutoksia terveydenhuoltolakiin. 

2.2.1  Kiireettömän hoidon hoitopaikan valintaa koskeva lainsäädäntö

Kiireettömän hoidon hoitopaikan valinnasta säädetään terveydenhuoltolain 47 §:ssä. Pykälän 1 momentti koskee perusterveydenhuoltoa. Momentin mukaan henkilö voi valita, miltä terveyskeskukselta tai sen terveysasemalta hän saa 2 ja 3 luvussa tarkoitetut terveydenhuollon palvelut, riippumatta siitä, minkä hyvinvointialueen alueella terveyskeskus tai -asema sijaitsee. Terveydenhuoltolain 2 luvussa säädetään terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen palveluista ja 3 luvussa sairaanhoidon palveluista. Pykälän 2 momentin mukaan oikeus valintaan ei koske 16 §:ssä tarkoitettua kouluterveydenhuoltoa eikä 17 §:ssä tarkoitettua opiskeluterveydenhuoltoa. Oikeus valita ei myöskään koske pitkäaikaista laitoshoitoa, ellei laissa toisin säädetä. Hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää 25 §:ssä tarkoitettua kotisairaanhoitoa oman alueensa ulkopuolelle.  

Säännös, jonka mukaan hoitopaikan valinta koskee pitkäaikaista laitoshoitoa vain, jos laissa tästä säädetään, käytännössä viittaa sote-järjestämislain 55 §:n sääntelyyn. Sen mukaan henkilö, joka haluaa muuttaa toisen hyvinvointialueen alueella sijaitsevan kunnan asukkaaksi, mutta ei ikänsä, vammaisuutensa tai muun sellaisen syyn vuoksi kykene asumaan siellä ilman perhehoitoa, laitospalveluja tai asumispalveluja, voi hakea näitä palveluja ja näiden lisäksi tarvitsemiaan muita sosiaalipalveluja siltä hyvinvointialueelta, jonka alueella kyseinen kunta sijaitsee, samoin perustein kuin jos hän olisi kyseisen kunnan asukas. Pykälässä säädetään asiaan liittyvistä menettelyistä. Käytännössä mainittu 55 §:n säännös koskee erityisesti sosiaalihuollon palveluja, mutta periaatteessa voi soveltua myös esimerkiksi tilanteeseen, jossa potilas saa pitkäaikaisesti hoitoa terveyskeskuksen vuodeosastolla (ks. myös jakso 2.1.1). 

Terveydenhuoltolain 47 §:n 1 momentissa säädetään terveyskeskuksen tai -aseman vaihtamisen menettelyssä. Vaihdosta on tehtävä kirjallinen ilmoitus sekä sille terveyskeskukselle tai -asemalle, jota henkilö käyttää, että sille, jonka hän valitsee. Hoitovastuu siirtyy valitulle terveyskeskukselle tai -asemalle viimeistään kolmen viikon kuluttua ilmoituksen saapumisesta. Valinta voi kohdistua samanaikaisesti vain yhteen terveyskeskukseen tai -asemaan. Uuden valinnan voi tehdä aikaisintaan vuoden kuluttua edellisestä valinnasta. 

Terveydenhuoltolain 48 §:n 1 momentin mukaan jos henkilö asuu tai oleskelee säännönmukaisesti tai pitempiaikaisesti työn, opiskelun, vapaa-ajan vieton, lähiomaisen tai muun läheisen asumisen tai muun vastaavan syyn vuoksi sellaisella hyvinvointialueella, jonka alueella hänen kotikuntansa ei sijaitse, hän voi käyttää hoitosuunnitelmansa mukaisen hoidon toteuttamiseen myös muun hyvinvointialueen kuin oman hyvinvointialueensa perusterveydenhuollon palveluja hoidosta vastaavan terveyskeskuksen tai -aseman muuttumatta. Säännöksen perustelujen mukaan säännönmukaisuudella tarkoitettaisiin tässä ajallisesti tiedettävää tai ennakoitavaa ja toistuvaa, ja pitempiaikaisella ainakin useita viikkoja kestävää yhtäjaksoista oleskelua. Viimeksi mainittu tilanne saattaisi olla esimerkiksi silloin, kun henkilön työkohteet ovat eri puolille maata ja työtä tehdään vaihtelevan pituisina ajanjaksoina yksittäisissä työkohteissa (HE 90/2010 vp, s. 142/I). Pykälän 2 momentin mukaan terveyskeskuksen tai -aseman valitsemiseksi henkilön on tehtävä ilmoitus valinnastaan noudattaen, mitä 47 §:n 1 momentissa säädetään. 

Terveydenhuoltolain 47 ja 48 §:ssä säädetään myös erikoissairaanhoidon hoitopaikan valinnasta. Terveydenhuoltolain 47 §:n 3 momentin mukaan, jos lääkäri tai hammaslääkäri arvioi, että henkilö tarvitsee erikoissairaanhoidon palveluja, henkilö voi valita hoidon antavan hyvinvointialueen erikoissairaanhoidon toimintayksikön riippumatta siitä, minkä hyvinvointialueen alueella toimintayksikkö sijaitsee. Hoitopaikka on valittava yhteisymmärryksessä lähetteen antavan lääkärin tai hammaslääkärin kanssa. Terveydenhuoltolain 48 §:n mukaan edellisessä kappaleessa kuvatussa tilanteessa henkilö voi myös käyttää hoitosuunnitelmansa mukaisen erikoissairaanhoidon toteuttamiseen muun hyvinvointialueen kuin oman hyvinvointialueensa erikoissairaanhoidon toimintayksikön palveluja hoitovastuun siirtymättä. 

Lisäksi terveydenhuoltolain 48 §:n 3 momentin mukaan yhteistyöalueella olevan korkeakoulun sekä muun oppilaitoksen opiskelijalle annetaan sinä aikana, jonka hän opiskelun vuoksi joutuu oleskelemaan yhteistyöalueella, jonka alueella hänellä ei ole kotikuntaa, sairaanhoitoa kyseisen yhteistyöalueen sairaalassa tai muussa toimintayksikössä. Sama koskee henkilöä, joka työnsä vuoksi joutuu oleskelemaan vieraalla paikkakunnalla, ja tilanteita, joissa jokin muu syy välttämättä vaatii sairaanhoidon antamista yhteistyöalueella, jonka alueella hänellä ei ole kotikuntaa. 

2.2.2  Perusterveydenhuollon hoitopaikan valintaa koskevat käytänteet ja nykytilan arviointi

Perusterveydenhuollon hoitopaikan vaihtaminen

Voimassa olevan terveydenhuoltolain 47 §:n 1 momentin mukaan terveyskeskuksen tai sen aseman voi valinnan voi tehdä aikaisintaan vuoden kuluttua edellisestä valinnasta, eli käytännössä siis keskuksen tai aseman voi valita kerran vuodessa. Säännöksen esitöissä (HE 90/2010 vp) ei perustella sitä, miksi tämä valittiin sopivaksi aikaväliksi. Voidaan olettaa, että rajauksen taustalla vaikutti se, että kunnille, nykyään hyvinvointialueille, haluttiin antaa mahdollisuus toimintansa suunnitelmalliseen organisointiin, kun yksittäisen keskuksen tai aseman asiakasmäärissä ei tapahdu nopeaa vaihtelua. Lisäksi ratkaisuun on todennäköisesti vaikuttanut se, että 48 §:n 1 momentin mukaisesti henkilö voi asuessaan tai oleskellessaan säännönmukaisesti tai pidempiaikaisesti työn, opiskelun, vapaa-ajan vieton, lähiomaisen tai muun läheisen asumisen tai muun vastaavan syyn vuoksi sellaisella hyvinvointialueella, jonka alueella hänen kotikuntansa ei sijaitse, käyttää hoitosuunnitelmansa mukaiseen hoidon toteuttamiseen myös muun hyvinvointialueen kuin oman hyvinvointialueensa perusterveydenhuollon palveluja hoidosta vastaavan terveyskeskuksen tai -aseman muuttumatta. Täten hoidon saaminen toisella alueella on mahdollista lain mukaisin edellytyksin ilman terveyskeskuksen tai -aseman vaihtamista elämäntilanteen sitä edellyttäessä. Hoitopaikan valintaa koskevan sääntelyn selkeyttämistä koskevassa hallituksen esityksessä lisäksi todetaan, että jos henkilö muuttaa, on tämä peruste valita hoitopaikka uudelleen, vaikka edellisestä valinnasta ei olisi vuotta vielä kulunutkaan (HE 319/2022 vp, s. 38). 

Pääministeri Orpon hallituksen ohjelmassa linjataan, että mahdollistetaan terveydenhuoltolain määrittelemän kiireettömän hoidon hoitopaikan uusi valinta kolmen kuukauden välein. Voimassa olevan hoitopaikan valintaa koskevan sääntelyn esitöissä esitettiin perusteluna sääntelylle, että valinnan mahdollisuuden lisäämisen tavoitteena on varmistaa potilaiden mahdollisuudet saada hänen tarvitsemiaan palveluja hänelle sopivassa paikassa hänelle sopivaan aikaan. Lisääntyvä valinnan mahdollisuus parhaimmillaan voisi muun muassa johtaa asiakaslähtöisempiin palveluprosesseihin, lyhentää potilasjonoja ja lisätä asiakkaiden luottamusta julkisiin palveluihin (HE 90/2010 vp, s. 140/II). Mahdollistamalla perusterveydenhuollon hoitopaikan valinta nykyistä useammin lisättäisiin asiakkaiden valinnanvapautta ja voitaisiin lisätä asiakastyytyväisyyttä. Joustavampi valintamahdollisuus hyödyttää erityisesti potilaita, jotka asuvat vuoden aikana usealla paikkakunnalla ja joiden palvelutarpeisiin nykyinen terveydenhuoltolain 48 §:n 1 momentin mukainen hoitosuunnitelmaan sidottu valintaoikeus ei riittävästi vastaa. Lisäksi nykyistä joustavampi mahdollisuus valita hoitopaikka auttaa niitä potilaita, jotka ovat tyytymättömiä terveyskeskukseensa tai -asemaansa ja mahdollistaa siirtymisen toisen aseman asiakkaaksi sujuvammin.Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämän Sotkanet.fi tilasto- ja indikaattoripankkiin kertyy vuosittain tietoja perusterveydenhuollon asiakkaiden terveysaseman valinnoista indikaattorina uudeksi asiakkaaksi tulleet 10 000 asukasta kohti (ind. 5058). Mainitusta indikaattorista esitetään myös lukuarvotiedot vuosittain. Tietoja on käytettävissä vuosilta 2015–2024. Tilasto perustuu palveluntuottajilta saatuihin tietoihin, jotka poimiintuvat potilastietojärjestelmistä päivittäin automaattisesti (Avohilmo-tiedot). Perusterveydenhuollon avohoidon indikaattoreiden data on poimittu Avohilmo-rekisteristä joitakin päiviä ennen indikaattorin Sotkanetiin päivittämistä. 

Vuosina 2015–2024 uudeksi asiakkaaksi tuli koko maassa 22,2–40,5 henkilöä 10 000 asukasta kohti, kun luku oli suurin vuonna 2022 (40,5/10 000 asukasta). Vuosina 2023 ja 2024 luvut olivat 37,4 ja 34,0 eli pienemmät kuin aikasarjan vuoden 2022 suurin lukuarvo. Vastaavasti henkilömäärinä uudeksi asiakkaaksi tulleita oli vuosittain 11 353–22 556 henkilöä. Lukumäärä oli suurin vuonna 2022. Vuosina 2023 ja 2024 luvut olivat 20 941 ja 19 157 henkilöä.  

Tiedoissa on puutteita, joiden vaikutuksia valtakunnallisiin lukuihin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on arvioinut. Vantaan (vuodesta 2019 alkaen), Helsingin (vuodesta 2021 alkaen) ja Keravan (vuodesta 2021 alkaen) tiedoissa on puutteita. Niiden vaikutus koko maan käyntimääriin on ollut suurimmillaan vuonna 2022, jolloin käyntimäärä oli tästä syystä noin 7 prosenttia pienempi. Vuodesta 2024 Helsingin tiedot näyttäisivät palanneen aiemmalle oikealle tasolle. Vantaalla on vuoden 2024 tiedoissa noin 20 prosentin ja Keravalla noin 30 prosentin vajaus käyntien määrässä. Vuoden 2024 tietojen puutteiden vaikutus näiden osalta koko maan tasolla on noin yksi prosentti. 

Käytettävissä olevien indikaattori- ja lukumäärätietojen perusteella uudeksi asiakkaaksi vuosittain tulevien suhteelliset lukumäärät ja absoluuttiset lukumäärät ovat olleet samalla tasolla pitkään, eikä vuosien 2023–2024 perusteella ole odotettavissa lukumäärien suuria muutoksia. 

Konsulttiyhtiö NHG:n selvityksessä kysyttiin kahdelta alueelta vaihtojen määrästä. Vastaukset ovat linjassa sotkanet.fi:n tilastojen kanssa, sillä yhdellä alueella vaihtoja tehtiin noin 1000 vuosittain, joista puolet sähköisesti ja puolet paperisia, toisella hyvinvointialueella vaihtoja tehtiin yhteensä 500. Molemmilla alueilla pääosa vaihtajista vaihtaa hoitopaikkaa hyvinvointialueen sisällä, ja vain pieni osa vaihtaa sen toiselle hyvinvointialueelle. 

Hoitopaikan valinnan rajaukset

Voimassa olevan 47 §:n 2 momentin sääntelyssä, joka koskee palveluja, joita oikeus perusterveydenhuollon hoitopaikan valintaan ei koske, on havaittu eräitä täsmentämistarpeita. Momentin mukaan oikeus valintaan ei koske 16 §:ssä tarkoitettua kouluterveydenhuoltoa eikä 17 §:ssä tarkoitettua opiskeluterveydenhuoltoa. Lainkohdan perustelujen mukaan poikkeus perustuu siihen, että lapsen ja nuoren edun mukaista on koulunkäynnin fyysisen paikan ja oppilashuollon muodostama kokonaisuus siten, ettei kouluterveydenhuolto eriytyisi valinnan mahdollisuuden kautta oppilashuollon kokonaisuudesta. Kouluterveydenhuollon tavoin opiskeluterveydenhuolto on kokonaisuus, joka on opiskelijan edun mukaista pitää yhtenä kokonaisuutena. (HE 90/2010 vp, s. 145/II). Terveydenhuoltolain 17 a §:n mukaan, joka on tullut voimaan 1.1.2023, hyvinvointialueen on järjestettävä opiskeluhuollon psykologipalvelut alueellaan sijaitsevien koulujen ja oppilaitosten oppilas- ja opiskelijahuoltolain (1287/2013) 1 §:ssä tarkoitetussa opetuksessa tai koulutuksessa oleville oppilaille ja opiskelijoille heidän kotipaikastaan riippumatta. Opiskeluhuollon psykologipalvelut ovat osa oppilas- ja opiskelijahuoltolain mukaisia opiskeluhuollon palveluja. Lainsäädännön selkeyden ja yhdenmukaisuuden vuoksi on perusteltua lisätä 17 a §:ssä tarkoitetut opiskeluhuollon psykologipalvelut 47 §:n 2 momentin säännökseen, jossa säädetään palveluista, joita oikeus valita ei koske.  

Hoitopaikan valintaan liittyviä poikkeuksia koskevan 47 §:n 2 momentin mukaan hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää 25 §:ssä tarkoitettua kotisairaanhoitoa oman alueensa ulkopuolelle. Jos henkilö on valinnut hoitoa antavaksi terveyskeskuksekseen tai -asemakseen sellaisen keskuksen tai aseman, joka sijaitsee eri hyvinvointialueella kuin sillä alueella, jossa hänen kotinsa, asuinpaikkansa tai muu siihen verrattava paikkansa on, sillä hyvinvointialueella, johon valinta on kohdistunut, ei siis ole velvoitetta järjestää palveluja henkilön kotiin. Jos tällainen velvoite olisi, tarkoittaisi se käytännössä, että toisen hyvinvointialueen henkilökunta joutuisi käymään hoitamassa toisen hyvinvointialueen alueella olevaa asiakasta, tai tehdä järjestelyjä, jotta muu palveluntuottaja antaa palvelut henkilön kotiin. 

Käytännössä lainsäädännön rajaus kotisairaanhoitoa koskien tarkoittaa, että hyvinvointialue, jossa henkilöllä on koti, vastaa kotisairaanhoidon järjestämisestä, vaikka henkilö on muuten valinnut toisen hyvinvointialueen alueella olevan terveyskeskuksen tai -aseman lähtökohtaiseksi perusterveydenhuollon hoitopaikakseen. Rajausta voidaan käytännön toiminnan kannalta pitää perusteltuna, mutta rajausta pelkkään kotisairaanhoitoon voidaan pitää liian kapeana. Esimerkiksi lääkinnällisessä kuntoutuksessa voi olla kotiin tuotavia palveluita, kuten apuvälineiden asennusta. Rajaus, ettei hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää kotisairaanhoitoa oman alueensa ulkopuolelle, on perusteltua ulottaa myös muihin kotiin annettaviin palveluihin. Järjestämisvastuun yhtenäistäminen estäisi tilanteet, joissa hoitopaikan valinta johtaisi perusteettomaan velvoitteeseen palvelujen toteuttamisesta toisen hyvinvointialueen alueella. Samalla säännösmuutos selkeyttäisi hyvinvointialueiden vastuuta ja oman alueen sisällä toimimiseen sidottua järjestämislogiikkaa. 

2.3.1  Hoitoon pääsyn enimmäisaikojen toteutumista koskevien tietojen julkaisua koskeva lainsäädäntö

Terveydenhuoltolain 51, 51 a, 51 b, 51 c §, 52 ja 53 §:ssä säädetään hoitoon pääsystä sekä hoitoon pääsyä koskevista enimmäisajoista. Lain 51 § (yhteyden saaminen perusterveydenhuollon yksikköön ja arvio hoidon tarpeesta), 51 a § (Pääsy perusterveydenhuoltoon kuuluvaan hoitoon), 51 b § (Pääsy perusterveydenhuoltoon kuuluvaan suun terveydenhuoltoon) sekä 53 §:n 1 momentti(Hoitoon pääsy lasten ja alle 23-vuotiaiden nuorten perusterveydenhuoltoon kuuluvaan lyhytpsykoterapiaan tai psykologiseen vuorovaikutukseen perustuvaan määrämuotoiseen ja aikarajoitteiseen psykososiaaliseen hoitoon) koskevat hoitoon pääsyä perusterveydenhuollon palveluihin. Lain 51 c § (Pääsy perusterveydenhuollon yhteydessä toteutettavaan erikoissairaanhoitoon), 52 § (Erikoissairaanhoitoon pääsy) ja 53 §:n 2 momentti (Hoitoon pääsy lasten ja alle 23-vuotiaiden nuorten psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa) koskevat erikoissairaanhoidon palveluihin pääsyä.  

Lain 51 §:n mukaan hyvinvointialueen on järjestettävä toimintansa siten, että potilas voi saada arkipäivisin virka-aikana saman päivän aikana yhteyden terveyskeskukseen tai muuhun perusterveydenhuollon toimintayksikköön ja saada yksilöllisen arvion tutkimustensa tai hoitonsa tarpeesta ja kiireellisyydestä sekä siitä, minkä terveydenhuollon ammattihenkilön tekemiä tutkimuksia tai antamaa hoitoa potilas tarvitsee. 

Lain 51 a §:ssä on säädetty erilaisia hoitoon pääsyn enimmäisaikoja, ja enimmäisajat ovat erilaiset alle 23-vuotiaiden ja 23 vuotta täyttäneiden osalta.  

Lain 51 §:ssä tarkoitetussa arviossa lääketieteellisesti tarpeelliseksi todetun perusterveydenhuollon kiireettömän hoidon, kuntoutuksen ja terveyttä ja hyvinvointia edistävän palvelun sekä todistuksen tai lausunnon laatimista koskevan palvelun ensimmäinen hoito- tai kuntoutustapahtuma on järjestettävä potilaan terveydentila, työ-, opiskelu- ja toimintakyky, palveluiden tarve ja hänen sairautensa tai vammansa ennakoitavissa oleva kehitys huomioon ottaen kohtuullisessa ajassa, kuitenkin arviointia seuraavien kolmen kuukauden aikana. Jos potilas on 51 §:ssä tarkoitetun arvion perusteella ohjattu muun laillistetun terveydenhuollon ammattihenkilön kuin lääkärin vastaanotolle ja ammattihenkilö toteaa, että potilas tarvitsee kyseisen terveysongelmansa hoitoon lääkärin tekemän tutkimuksen tai hoidon, myös pääsy lääkärin vastaanotolle on järjestettävä kolmen kuukauden kuluessa 51 §:ssä tarkoitetusta arviosta. Tätä hoitoon pääsyn enimmäisaikaa eli kolmea kuukautta sovelletaan kaikkeen 23 vuotta täyttäneiden hoitoon. 

Alle 23-vuotiaiden osalta ensimmäinen hoitotapahtuma on järjestettävä potilaan terveydentila ja hänen sairautensa tai vammansa ennakoitavissa oleva kehitys huomioon ottaen kohtuullisessa ajassa, kuitenkin 51 §:n mukaista arviointia seuraavien 14 vuorokauden aikana, jos hoitoon hakeutumisen syynä on sairastuminen, vamma, pitkäaikaissairauden vaikeutuminen, uusien oireiden esilletulo tai toimintakyvyn aleneminen ja hoito kuuluu yleislääketieteen alaan. Jos potilas on ohjattu muun laillistetun terveydenhuollon ammattihenkilön kuin lääkärin vastaanotolle ja ammattihenkilö toteaa, että potilas tarvitsee kyseisen terveysongelmansa hoitoon lääkärin tekemän tutkimuksen tai hoidon, pääsy lääkärin vastaanotolle on järjestettävä ammattihenkilön vastaanottoa seuraavien seitsemän vuorokauden aikana. Muiden palveluiden osalta alle 23-vuotiaidenkin osalta ensimmäinen hoitotapahtuman on järjestettävä 1 momentin mukaisesti eli kohtuullisessa ajassa, kuitenkin arviointia seuraavien kolmen kuukauden aikana.  

Enimmäisajat eivät koske hoito- tai kuntoutussuunnitelman mukaisia hoitotapahtumia. 

Terveydenhuoltolain 53 §:n 1 momentin mukaan lasten ja alle 23-vuotiaiden nuorten perusterveydenhuoltoon kuuluva lyhytpsykoterapia tai psykologiseen vuorovaikutukseen perustuva määrämuotoinen ja aikarajoitteinen psykososiaalinen hoito on aloitettava 28 vuorokauden kuluessa siitä, kun tarve tällaiselle hoidolle on todettu, jolleivat lääketieteelliset, hoidolliset tai muut vastaavat seikat muuta edellytä. 

Suun terveydenhuoltoa perusterveydenhuollossa koskevan 51 b §:n mukaan 23 vuotta täyttäneillä ensimmäinen tutkimus- tai hoitotapahtuma on järjestettävä potilaan terveydentila ja sairauden ennakoitavissa oleva kehitys huomioon ottaen kohtuullisessa ajassa, kuitenkin kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun 51 §:ssä tarkoitettu arvio on tehty. Jos potilas on 51 §:ssä tarkoitetun arvion perusteella ohjattu muulle suun terveydenhuollon ammattihenkilölle kuin hammaslääkärille ja ammattihenkilö toteaa tarpeen hammaslääkärin tutkimukselle tai hoidolle, myös pääsy hammaslääkärille on järjestettävä 1 momentissa säädetyn ajan kuluessa 51 §:ssä tarkoitetusta arviosta. Jos suun terveydenhuollon ammattihenkilö toteaa tarpeen perusterveydenhuollossa toimivan erikoishammaslääkärin tutkimukselle tai hoidolle, pääsy erikoishammaslääkärille on järjestettävä kohtuullisessa ajassa, kuitenkin kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun kyseinen ammattihenkilö on todennut palvelun tarpeen.  

Alle 23-vuotiaille tutkimus taikka ensimmäinen tutkimus- tai hoitotapahtuma on järjestettävä potilaan terveydentila ja sairauden ennakoitavissa oleva kehitys huomioon ottaen kohtuullisessa ajassa, kuitenkin kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun 51 §:ssä tarkoitettu arvio on tehty. Jos potilas on 51 §:ssä tarkoitetun arvion perusteella ohjattu muulle suun terveydenhuollon ammattihenkilölle kuin hammaslääkärille ja ammattihenkilö toteaa tarpeen hammaslääkärin tutkimukselle tai hoidolle, pääsy hammaslääkärille on järjestettävä neljän viikon kuluessa palvelun tarpeen toteamisesta tai kolmen kuukauden kuluessa 51 §:ssä tarkoitetusta arviosta. Jos suun terveydenhuollon ammattihenkilö toteaa lapsella tai alle 23-vuotiaalla nuorella tarpeen perusterveydenhuollossa toimivan erikoishammaslääkärin tutkimukselle tai hoidolle, pääsy erikoishammaslääkärille on järjestettävä kohtuullisessa ajassa, kuitenkin kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun kyseinen ammattihenkilö on todennut palvelun tarpeen. 

Suun terveydenhuollon hoitoon pääsyn enimmäisaikoja lähtökohtaisia enimmäisaikoja (23 vuotta täyttäneillä kuusi kuukautta ja alle 23-vuotiailla kolme kuukautta) ei sovelleta, jos potilaalle on määritelty yksilöllinen tutkimus- tai hoitoväli.  

Jos neuvolapalveluihin tai koulu- ja opiskeluterveydenhuoltoon kuuluvan suun määräaikaisen terveystarkastuksen suorittaa muu suun terveydenhuollon ammattihenkilö kuin hammaslääkäri ja ammattihenkilö toteaa tarpeen hammaslääkärin tutkimukselle tai hoidolle, pääsy hammaslääkärille on järjestettävä neljän viikon kuluessa palvelun tarpeen toteamisesta. Hoitoon sovelletaan myös muita edellä kuvattuja säännöksiä. 

Erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyä koskevan terveydenhuoltolain 52 §:n 2 momentin mukaan hoidon tarpeen arviointi on aloitettava kolmen viikon kuluessa siitä, kun lähete on saapunut hyvinvointialueen sairaalaan tai muuhun erikoissairaanhoitoa toteuttavaan toimintayksikköön. Jos hoidon tarpeen arviointi edellyttää erikoislääkärin arviointia tai erityisiä kuvantamis- tai laboratoriotutkimuksia, on arviointi ja tarvittavat tutkimukset toteutettava kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun lähete on saapunut hyvinvointialueen sairaalaan tai muuhun erikoissairaanhoitoa toteuttavaan toimintayksikköön. Vastaavasti 51 c §:n mukaan perusterveydenhuollon yhteydessä toteutettavan erikoissairaanhoidon tarpeen arviointi on aloitettava kolmen viikon kuluessa siitä, kun lähete on saapunut toimintayksikköön. 

Terveydenhuoltolain 52 §:n 3 momentin mukaan hoidon tarpeen arvioinnin perusteella lääketieteellisesti, hammaslääketieteellisesti tai terveystieteellisesti tarpeelliseksi todettu hoito ja neuvonta on järjestettävä ja aloitettava hoidon edellyttämä kiireellisyys huomioon ottaen kohtuullisessa ajassa, kuitenkin kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun hoidon tarve on todettu. Perusterveydenhuollon yhteydessä toteutettavan erikoissairaanhoidon osalta 51 c §:n 2 momentissa säädetään, että hoidon tarpeen arvioinnin yhteydessä lääketieteellisesti tai hammaslääketieteellisesti tarpeelliseksi todettu hoito on järjestettävä perusterveydenhuollon yhteydessä toteutettavassa erikoissairaanhoidossa potilaan terveydentila ja sairauden ennakoitavissa oleva kehitys huomioon ottaen kohtuullisessa ajassa, kuitenkin kolmessa kuukaudessa siitä, kun hoidon tarve on arvioitu. Enimmäisaika saadaan ylittää enintään kolmella kuukaudella, jos lääketieteellisistä tai hammaslääketieteellisistä, hoidollisista tai muista vastaavista perustelluista syistä hoidon antamista voidaan lykätä potilaan terveydentilan vaarantumatta. 

Terveydenhuoltolain 53 §:n 3 momentin mukaan lasten ja alle 23-vuotiaiden nuorten psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa hoidon tarpeen arviointi on aloitettava kolmen viikon kuluessa siitä, kun lähete on saapunut hyvinvointialueen sairaalaan tai muuhun erikoissairaanhoitoa toteuttavaan toimintayksikköön taikka perusterveydenhuollon yhteydessä toteutettavan erikoissairaanhoidon toimintayksikköön. Jos hoidon tarpeen arviointi edellyttää erikoislääkärin arviointia tai erityisiä kuvantamis- tai laboratoriotutkimuksia, arviointi ja tarvittavat tutkimukset on toteutettava kuuden viikon kuluessa siitä, kun lähete on saapunut. Pykälän 4 momentin mukaan Hoidon tarpeen arvioinnin perusteella tarpeelliseksi todettu psykiatrinen erikoissairaanhoito on järjestettävä lapsille ja alle 23-vuotiaille nuorille hoidon edellyttämä kiireellisyys huomioon ottaen kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun hoidon tarve on todettu, jolleivat lääketieteelliset, hoidolliset tai muut vastaavat seikat muuta edellytä. 

Hoitoon pääsyn enimmäisaikoja sovelletaan myös korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollossa ja vankiterveydenhuollossa sekä käytännössä myös vastaanottokeskusten järjestämissä terveyspalveluissa. Korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta annetun lain (695/2019, OTHL-laki) 10, 10 a ja 10 b §:ssä on terveydenhuoltolain 51 a, 51 c ja 53 §:n 2 momenttia vastaavat säännökset hoitoon pääsystä. Lain mukaiset palvelut järjestää Kansaneläkelaitos, ja niiden lakisääteinen tuottaja on Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. OTHL-lain nojalla ei järjestetä erikoissairaanhoidon palveluja, joten laissa ei säädetä myöskään erikoissairaanhoidon hoitoon pääsystä.  

Vankiterveydenhuollon järjestää Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alainen Vankiterveydenhuollon yksikkö. Vankeuslain (767/2005) 10 luvun 1 §:ssä ja tutkintavankeuslain (768/2005) 6 luvun 1 §:ssä on säännökset, joiden mukaan Vankiterveydenhuollon yksikön järjestämiin palveluihin pääsyä koskeviin enimmäisaikoihin sovelletaan, mitä terveydenhuoltolain 51, 51 a, 51 b ja 52–54 §:ssä säädetään hoitoon pääsystä. 

Kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta annetun lain (746/2011, vastaanottolaki) mukaan säädetään vastaanottokeskusten velvoitteesta antaa terveyspalveluja laissa tarkoitetuille kansainvälistä suojelua hakevalle, tilapäistä suojelua saavalle sekä ihmiskaupan uhrille. Vastaanottolain 26 §:n 1 momentin mukaan kansainvälistä suojelua hakevalla ja ihmiskaupan uhrilla, jolla ei ole kotikuntalaissa (201/1994) tarkoitettua kotikuntaa Suomessa, on oikeus saada terveydenhuoltopalveluja terveydenhuoltolain 50 §:n mukaisesti (eli kiireellisiä palveluja) sekä oikeus saada terveydenhuollon ammattihenkilön välttämättömiksi arvioimia muita terveyspalveluja. Pykälän 2 momentin mukaan tilapäistä suojelua saavalle sekä kansainvälistä suojelua hakevalle lapselle ja ihmiskaupan uhrille, joka on lapsi ja jolla ei ole kotikuntalaissa tarkoitettua kotikuntaa Suomessa, annetaan terveydenhuoltopalvelut samoin perustein kuin henkilölle, jolla on kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta Suomessa. Hallituksen esityksessä 74/2022 vp (s. 77) todetaan, että vastaanottolain 26 §:n 2 momentin sääntelyn voidaan tulkita tarkoittavan, että se luo velvoitteen tarjota tilapäistä suojelua saaville sekä alle 18-vuotiaille kansainvälistä suojelua hakeville ja ihmiskaupan uhreille kiireetön hoito terveydenhuoltolakia vastaavien enimmäisaikojen puitteissa. Vastaanottolaissa ei kuitenkaan ole nimenomaisia hoitoon pääsyn enimmäisaikoja koskevia säännöksiä.  

Terveydenhuoltolain 55 §:n mukaan hyvinvointialueen on julkaistava kuukausittain yleisessä tietoverkossa edellistä kalenterikuukautta koskevat tunnusluvut siitä, miten 51, 51 a ja 51 b §:ssä sekä 53 §:n 1 momentissa säädettyjen enimmäisaikojen noudattaminen toteutui sekä neljän kuukauden välein siitä, miten 51 c ja 52 §:ssä sekä 53 §:n 2 ja 3 momentissa säädettyjen enimmäisaikojen noudattaminen toteutui. Käytännössä sääntelyn mukaan siis perusterveydenhuollon hoitoon pääsyä koskevat tunnusluvut tulee julkaista kuukausittain ja erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyä koskevat tunnusluvut neljän kuukauden välein. Vankeuslain 10 luvun 1 §:n 4 momentin ja tutkintavankeuslain 6 luvun 1 §:n 4 momentin nojalla Vankiterveydenhuollon yksikön on julkaistava tiedot vastaavasti ja OTHL-lain 10 d §:n nojalla Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön on julkaistava vastaavasti perusterveydenhuollon hoitoon pääsyä koskevat tiedot kuukausittain.  

Terveydenhuoltolain, OTHL-lain, vankeuslain ja tutkintavankeuslain nojalla hoitoon pääsyä koskevat tunnusluvut tuottaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta annetun lain (668/2008, THL-laki) 5 ja 5 c §:n nojalla saamiensa tietojen perusteella. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen on luovutettava julkaisua varten tarpeelliset tiedot hyvinvointialueelle. THL-lain 5 §:n mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on oikeus saada lakisääteisten tehtäviensä (muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnan seuranta ja arviointi) toteuttamiseksi muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoa järjestäviltä viranomaisilta sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajilta laitoshoitoa ja avopalveluita koskevia tietoja, muun ohella palvelun antamisen aloittamis- ja päättymisajankohdasta, palvelun antamisen perusteesta ja saatavuudesta sekä palvelun tarpeesta, lajista ja määrästä. Hoitoon pääsyä koskevat tiedot tallennetaan osaksi perusterveydenhuollon avohoidon hoitoilmoituksia (Avohilmo), joka on osa sosiaali- ja terveydenhuollon hoitoilmoitusjärjestelmäkokonaisuutta (Hilmo). THL-lain 5 c §:ssä säädetään rekisterinpitäjän velvollisuudesta luovuttaa tietoja sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toimivallasta päättää tiedonantovelvollisuuden perusteella toteutettavista uusista tiedonkeruista sekä tiedonkeruiden laajentamisesta, niiden antamisessa noudatettavista määräajoista ja menettelytavoista sekä tiedonantajille toimitettavista palautetiedoista. 

Hyvinvointialueen on julkaistava tunnusluvut erikseen kustakin sairaalasta, terveyskeskuksesta ja muusta terveydenhuollon toimintayksiköstä. Jos toimintayksikön alaisuudessa on terveysasema, hammashoitola tai muu vastaava erillinen yksikkö, tunnusluvut on julkaistava erikseen kustakin tällaisesta yksiköstä, jos se on mahdollista. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön on julkaistava tiedot kustakin toimipisteestään. Vankiterveydenhuollossa kutakin Vankiterveydenhuollon yksikön sairaalaa ja poliklinikkaa koskevat tunnusluvut on julkaistava erikseen ja ostopalveluina hankittuja erikoissairaanhoidon palveluita koskevat tunnusluvut on julkaistava koko Vankiterveydenhuollon yksikköä koskien. Tunnusluvut on julkaistava myös siten, että ne ovat vankilassa vankien saatavilla. Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voidaan säätää tarkemmin niistä tunnusluvuista, jotka on julkaistava.  

2.3.2  Hoitoon pääsyn enimmäisaikojen toteutumista koskevien tietojen julkaisua koskevat käytänteet ja nykytilan arviointi

Hoitoon pääsyn tunnuslukujen julkaisua koskeva voimassa oleva sääntely tuli voimaan 1.9.2023. Tällöin sääntely muuttui aiemmasta sääntelystä siten, että perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn seurannassa siirryttiin kuukausittaiseen tietojen julkaisuun, kun tätä ennen tiedot tuli terveydenhuoltolain nojalla julkaista niin perusterveydenhuollon kuin erikoissairaanhoidon osalta neljän kuukauden välein. Muutos liittyi siihen, että tuolloin lakiin säädettiin perusterveydenhuollon avosairaanhoidossa hoitoon pääsyn enimmäisajaksi seitsemän vuorokautta (siirtymäkautena 14 vuorokautta) aiemman kolmen kuukauden enimmäisajan sijaan, kun hoitoon hakeutumisen syynä on sairastuminen, vamma, pitkäaikaissairauden vaikeutuminen, uusien oireiden esilletulo tai toimintakyvyn aleneminen ja hoito kuuluu yleislääketieteen alaan. Perusterveydenhuollon suun terveydenhuollossa enimmäisaika oli kolme kuukautta (siirtymäkautena neljä kuukautta) aiemman kuuden kuukauden enimmäisajan sijaan. Muutos perustui hallituksen esitykseen HE 74/2022 vp.  

Pääministeri Orpon hallituksen ohjelman mukaisesti perusterveydenhuollon avosairaanhoidon seitsemän vuorokauden hoitoon pääsyn enimmäisaika ei koskaan astunut voimaan, vaan hallitusohjelmaan perustuvan esityksen hyväksymisen myötä enimmäisajaksi säädettiin 14 vuorokautta (HE 55/2023 vp). Sittemmin hallitus teki lisää päätöksiä valtiontalouden tasapainottamiseksi, ja hoitoon pääsyn lähtökohtaiseksi enimmäisajaksi 23 vuotta täyttäneillä palautettiin kolme kuukautta perusterveydenhuollon avosairaanhoidossa ja kuusi kuukautta perusterveydenhuollon suun terveydenhuollossa. Alle 23-vuotiailla hoitoon pääsyn enimmäisaika on edelleen 14 vuorokautta tietyissä tilanteissa ja suun terveydenhuollossa kolme kuukautta (HE 134/2024 vp). Hoitoon pääsyn enimmäisajoista on eräitä täydentäviä erityissäännöksiä, joita on kuvattu edellisessä jaksossa.  

Pääministeri Orpon hallituksen ohjelman mukaan hyvinvointialueet velvoitetaan julkaisemaan lakisääteisten hoitoonpääsyn määräaikojen toteutumisen tiedot nykytilannetta tiheämmin asiakaslähtöisellä tavalla. Hallitusohjelman kirjaus on tehty aikana, jolloin 23 vuotta täyttäneidenkin osalta perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn enimmäisaika oli huomattavasti lyhyempi, eli 14 vuorokautta, kuin nykyisin voimassa oleva kolme kuukautta. Perusterveydenhuollon osalta ei katsota olevan tarkoituksenmukaista tiivistää hoitoon pääsyn toteutumisen raportointia. Vaikka alle 23-vuotiailla perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn enimmäisaika on edelleen 14 vuorokautta tietyissä tilanteissa, ei kuitenkaan katsota perustelluksi säätää erillistä tiiviimpää hoitoon pääsyn toteutumisen raportointiväliä näiden palveluiden osalta. 

Voimassa olevan terveydenhuoltolain 55 §:n hoitoon pääsyn toteutumisen seurannan sääntelyä laadittaessa lakihankkeessa HE 74/2022 vp ei muutettu erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyn toteutumista koskevien tietojen julkaisuväliä. Lainsäädännössä edelleen säädetään, että erikoissairaanhoidossa tiedot julkaistaan hyvinvointialueiden internet-sivuilla edelleen neljän kuukauden välein eli kolme kertaa vuodessa.  

Hoitoon pääsyn enimmäisaikojen seurannan tarkoitus on tukea terveydenhuollon omavalvontaa sekä tarjota valvoville viranomaisille tietoa, miten hoitoon pääsyn lakisääteisten enimmäisaikoja noudatetaan. Sote-valvontalain 23 §:ssä säädetään palvelunjärjestäjien eli myös hyvinvointialueiden velvoitteesta suorittaa omavalvontaa, jonka osana palvelunjärjestäjän on muun muassa varmistettava omien sekä hankkimiensa palvelujen saatavuus, jatkuvuus, turvallisuus ja laatu. Sote-järjestämislain 29 §:ssä säädetään hyvinvointialueiden seuranta- ja arviointivelvoitteista. Hyvinvointialueiden tulee seurata muun ohella järjestämänsä sosiaali- ja terveydenhuollon tarvetta, saatavuutta ja yhdenvertaisuutta. Hyvinvointialueen on verrattava seurantatietoja vastaaviin muita hyvinvointialueita koskeviin tietoihin. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos tuottaa vertailutiedon valtakunnallisesti. Hyvinvointialueen on hyödynnettävä tietoa järjestämisvastuullaan olevan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojohtamisessa toiminnan, tuotannon ja talouden ohjauksen, johtamisen ja päätöksenteon tukena. Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä muun muassa seurannan vähimmäistiedoista. Tällaista vähimmäistietoja koskevaa asetusta ei ole annettu, mutta asetusta on valmisteltu alkuvuonna 2026 sosiaali- ja terveysministeriössä. 

Hoitoon pääsyn aikojen seuranta ja se, että tiedot ovat julkisesti saatavilla internetissä, on myös potilaiden oikeuksien toteutumisen kannalta merkityksellistä. Potilaslaissa säädetään terveyden- ja sairaanhoitoonsa tai siihen liittyvään kohteluunsa tyytymättömän potilaan oikeudesta tehdä muistutus terveydenhuollon toimintayksikössä terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle. Tällainen muistutus voi koskea myös hoitoon pääsyä koskevaa epäkohtaa. Potilaalla on myös oikeus tehdä kantelu laillisuusvalvojille. Potilas voi hyödyntää julkisesti saatavilla olevaa tietoa omassa muistus- tai kanteluasiassaan. Lisäksi tieto voi hyödyttää potilasta, kun hän tekee vertailua siitä, minkä terveyskeskuksen tai sairaalan potilaaksi hän haluaa hakeutua terveydenhuoltolain hoitopaikan valintaa koskevien säännösten mukaisesti. Hoitoon pääsyn odotusaikoja koskevien tietojen julkaisulla toteutetaan säännöksen alkuperäisten perustelujen mukaan viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 20 §:n mukaista velvoitetta edistää toimintansa avoimuutta ja tässä tarkoituksessa tarvittaessa laadittava muun muassa tilastoja ja muita tietoaineistoja palveluistaan sekä tiedottaa toiminnastaan ja palveluistaan (HE 77/2004 vp, s. 40/II ja 42/II).  

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyn tilasto sisältää tiedot hyvinvointialueiden erikoissairaanhoitoa tarjoavien yksiköiden hoitoon pääsyn toteutumisesta. Vuodesta 2021 alkaen on erikoissairaanhoidon hoitoon pääsy rekisterin tiedot kerätty ja julkaistu kerran kuukaudessa tietokantoihin. Tilastoraportti julkaistaan kerran vuodessa. Tiedot kerätään erikoissairaanhoitoa tarjoavista yksiköistä kerran kuukaudessa poikkileikkauspäivänä, joka on aina kuukauden viimeinen päivä. Tietojen toimittaminen laitokselle on pakollista ja perustuu THL-lakiin. Terveydenhuoltolain 55 §:n mukaisesti hyvinvointialueen internetissä julkaisemat hoitoon pääsyn toteutumisen seurannan tunnusluvut tuottaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, eli hyvinvointialue siis julkaisee sivuillaan laitoksen tuottamat tiedot.  

Osana tämän hallituksen esityksen valmistelua tarkasteltiin sitä, miten hyvinvointialueet julkaisevat sivuillaan tiedon hoitoon pääsystä. Tarkastelun (2/2026) perusteella valtaosa hyvinvointialueista hoitaa raportoinnin siten, että ne ovat laittaneet linkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyä koskevalle sivulle ja siellä oleviin niin sanottujen tilastokuutioiden alueellisiin tietoihin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tuottaa erikoissairaanhoidossa aluekohtaisesti ja erikoisalakohtaisesti tiedon hoitoa odottavien lukumäärästä, kuinka moni odottaa hoitoa 1–90 vrk, 91–180 vrk, ja yli 180 vrk. Lisäksi esitetään prosentteina yli 180 vrk eli lakisääteisen kuuden kuukauden enimmäisajan odottaneet. Myös keskimääräinen odotusaika (mediaani) tilastoidaan. Tällainen tieto antaa potilaille yksityiskohtaista tietoa hoitoon pääsyn tilanteesta. Hyvinvointialueiden sivuilla kuitenkin esiintyi vaihtelua siitä, mihin tietoihin linkit on laitettu. Hyvinvointialueet pääosin linkkaavat edellä mainitun tilaston tiedot tai toisintavat sen sivuillaan. Kuitenkin muutaman hyvinvointialueen sivuilla oli linkattuna vain tieto hoitoa odottavien lukumäärästä ja muutaman alueen sivuilla on vain linkki Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yleiselle erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyä koskevalle sivullehttps://thl.fi/tilastot-ja-data/tilastot-aiheittain/terveyspalvelut/hoitoonpaasy-erikoissairaanhoidossa ilman linkitystä aluekohtaisiin tietoihin. Yhdellä alueella hoitoonpääsytietoja ei ollut päivitetty lainkaan vuonna 2025.  

Koska THL tuottaa erikoissairaanhoidon hoitoonpääsystä tilastotietoa kuukausittain, käytännössä jo nyt tieto on saatavilla kuukausittain potilaille myös hyvinvointialueiden sivujen kautta. Lainsäädäntö on tarkoituksenmukaista saattaa vastaamaan käytäntöä. Muutos koskisi myös Vankiterveydenhuollon yksikköä.  

Edellä kuvatulla tavalla joillain hyvinvointialueilla on puutteita siinä, miten tieto on niiden sivuilla potilaiden saatavilla. Varsinkin käytäntö, jossa aluekohtaisten tietojen sijaan on vain linkitetty THL:n erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyä koskeva yleinen sivu eikä aluekohtaisia tietoja, ei vastaa voimassa olevan lainsäädännön tarkoitusta. Tieto ei ole asiakasystävällisesti ja helposti potilaiden saatavilla, jos sitä joutuu erikseen etsimään THL:n tilastokuutioista. Tällaiset puutteet on mahdollista korjata hallinnollisen ohjauksen keinoin eikä puutteiden korjauksen arvioida edellyttävän lainsäädäntömuutoksia. 

4.2.1  Taloudelliset vaikutukset

Palliatiivinen hoito ja saattohoito

Hyvinvointialueen rahoituksesta annetun lain (617/2021, hyvinvointialueiden rahoituslaki) 9 §:n 1 momentin mukaan valtion rahoituksen tasoa varainhoitovuodelle määritettäessä otetaan 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla täysimääräisesti huomioon hyvinvointialueiden järjestämisvastuulle kuuluvien tehtävien laajuuden tai laadun muutos, jos se aiheutuu asianomaista tehtävää koskevasta laista tai asetuksesta, lakiin tai asetukseen perustuvasta valtion viranomaisen määräyksestä tai valtion talousarviosta. Valtion rahoitusta voidaan korottaa tai alentaa tehtävien laajuuden tai laadun muutoksen perusteella. Palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa koskevissa säännösehdotuksessa ei olisi kyse hyvinvointialueiden rahoituslain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetusta tehtävän laajuuden tai laadun muutoksesta. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisvastuun säätämisessä olisi kyse hyvinvointialueilla jo olevan tehtävän tarkemmasta, nimenomaisesta kirjaamisesta lainsäädäntöön. Esityksessä ei velvoitettaisi hyvinvointialueita toteuttamaan hoitoa jollain tietyllä tavalla, esimerkiksi velvoiteta niitä perustamaan tietynlaisia hallinnollisia rakenteita. Säätämällä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon määritelmät, jotka sisältävät laadullisia elementtejä (aktiivinen kokonaisvaltainen hoito, elämän loppuvaiheen arvokkuuden turvaaminen), on tarkoitus ohjata hoidon käytännön toteuttamista. Tällainenkin sääntely on kuitenkin luonteeltaan lähinnä täsmentävää suhteessa jo voimassa olevassa lainsäädännössä oleviin palveluiden laatua ja palveluketjujen sujuvuutta koskevaan sääntelyyn.  

Se, että laissa erikseen säädettäisiin palliatiivisen hoidon ja saattohoidon järjestämisestä hyvinvointialueiden tehtävänä ja näiden hoitojen määritelmästä, voi kuitenkin lisätä joidenkin alueiden kustannuksia ainakin lyhyellä aikavälillä, jos lakisääteisen järjestämisvastuun täsmentäminen johtaa hoito- ja toimintakäytänteiden kehittämiseen. Kustannuksia voi syntyä esimerkiksi henkilöstön kouluttamisesta ja muusta osaamisen kehittämisestä. Suoraan lakimuutosehdotuksesta seuraavaan kustannusvaikutuksen ei arvioida kuitenkaan olevan merkittävä. Se, että hyvinvointialueet järjestäisivät jatkossa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon suositusten mukaisesti hoito- ja palveluketjuja ja hoidon suunnitelmallisuutta edelleen kehittäen, antaa myös merkittävän potentiaalin hillitä epätarkoituksenmukaisia kustannuksia, joita aiheutuu esimerkiksi potilaiden tarpeettomista päivystyskäynneistä, tutkimuksista tai hoitojaksoista sairaalassa. Jos sääntelyn seurauksena palliatiivinen hoito ja saattohoito pitkällä aikavälillä toteutuisivat nykyistä tarkoituksenmukaisemmin, tällä saattaisi olla hyvinvointialueiden kustannuksia vähentäviä vaikutuksia. Tähän liittyvää kustannusten hillintää ei kuitenkaan voida etukäteen laskennallisesti osoittaa eikä rahoitusta vähentää hyvinvointialueille kohdennettavasta rahoituksesta.  

Esitys ei aiheuta suoraan taloudellisia vaikutuksia valtiolle, yrityksille tai kotitalouksille. Jos hoitosuositusten toimeenpano johtaa siihen, että hyvinvointialueet ohjaavat resursseja palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon, voi tämä merkitä ostopalveluidenkin lisääntymistä.  

Hoitopaikan valinta

Se, että säädettäisiin asiakkaiden mahdollisuudesta vaihtaa perusterveydenhuollon hoitopaikka nykyistä useammin, ei olisi hyvinvointialueiden rahoituslain 9 §:n 1 momentissa tarkoitettu hyvinvointialueen tehtävän tai sen laadun tai laajuuden muutos. Muutosehdotus ei siis johtaisi muutoksiin valtion hyvinvointialueiden etukäteisessä rahoituksessa. Perusterveydenhuollon hoitopaikan vaihtaminen olisi mahdollista nykyistä useammin. Nykytilan arviossa tuodaan esiin, että nykyisin riippumatta siitä, ilmoitetaanko hoitopaikan vaihtamisesta paperilla vai sähköisesti, nykytilassa tiedot on siirrettävä lomakkeelta alueella käytössä olevaan potilastietojärjestelmään käsin, joka on hidasta. On mahdollista, että mahdollisuus vaihtaa hoitopaikkaa nykyistä useammin johtaa vaihtojen ja siten ilmoitusten käsittelyn lisääntymiseen. Tämä voi edellyttää sitä, että hyvinvointialueet joutuvat lisäämään jossain määrin henkilöstöresurssia ilmoitusten käsittelyä ja potilastietojärjestelmiin kirjaamista varten. 

Sote-järjestämislain 57 §:n mukaan jos hyvinvointialue antaa lakiin perustuen sosiaali- tai terveyspalveluja toisen hyvinvointialueen asukkaalle, on sen hyvinvointialueen, jonka asukas henkilö on, korvattava ilman aiheetonta viivytystä palvelun antamisesta aiheutuneet kustannukset, jollei kustannusten korvaamisesta muualla toisin säädetä tai jolleivat hyvinvointialueet toisin sovi. Kustannuksilla tarkoitetaan toteutuneita kuluja, jotka ovat aiheutuneet palvelun antamisesta ja joista on vähennetty palvelusta kertyneet toimintatulot. Toimintatuloilla viitataan erityisesti perittyihin asiakasmaksuihin. Mahdollisuus vaihtaa hoitopaikkaa nykyistä useammin voi johtaa hoitopaikan vaihtamisen lisääntymiseen väestötasolla. Hyvinvointialueilla voi olla vaihtelua sen suhteen, millä kustannuksilla ne perusterveydenhuollon käynnin tuottavat. On mahdollista, että joillekin alueille tulee lisäkustannuksia siitä, että ne maksavat korvauksia asukkaidensa toisella alueella tekemistä hoitokäynneistä, jos tuotantokustannukset ovat korkeammat toisella alueella. Vaikutuksen arvioidaan kuitenkin olevan hyvin maltillinen ottaen huomioon vaihtojen määrien vuosittaiset melko vähäiset volyymit, joihin ei ennakoida tapahtuvan merkittävää kasvua. 

Joitain terveysasemia on ulkoistettu eli niiden palvelut tuottavat yksityiset terveydenhuollon palveluntuottajat, ja hyvinvointialueiden omissa terveysasemissa voi olla yksityiseltä palveluntuottajalta hankittua vuokratyövoimaa. Mahdollisuus vaihtaa hoitopaikka nykyistä useammin tarkoittanee sitä, että potilaita ohjautuu tällaistenkin asemien palveluihin tai pois niistä. Riippuu hyvinvointialueiden ja palveluntuottajien sopimuksista, millaisia vaikutuksia asiakasmäärien muutoksilla olisi yrityksiin taloudellisesti. 

Lakiehdotuksella voi olla taloudellisia vaikutuksia kotitalouksiin asiakasmaksulainsäädännön kautta. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen 7 §:n mukaan terveyskeskuksen avosairaanhoidon lääkäripalveluista voidaan 18 vuotta täyttäneiltä periä terveyskeskuksen ylläpitäjän päätöksen mukainen maksu, joka voi olla: 

1) enintään 60,30 euron vuosimaksu, joka on voimassa kalenterivuoden siinä terveyskeskuksessa, johon maksu on suoritettu; jos palvelun käyttäjä ei suorita vuosimaksua, peritään häneltä 30,20 euron käyntimaksu käyntikertojen lukumäärästä riippumatta; tai 

2) enintään 30,20 euron käyntimaksu; maksun saa kuitenkin periä ainoastaan kolmelta ensimmäiseltä käynniltä samassa terveyskeskuksessa kalenterivuoden aikana. 

Sosiaali- ja terveysministeriön hyvinvointialueille tekemän kyselyn (ks. jakso 1.2) vastauksissa ilmeni, että valtaosassa hyvinvointialueita on käytössä 2 kohdan mukainen kolmelta ensimmäiseltä kerralta kalenterivuodessa perittävä käyntimaksu. Vastausten mukaan perittävissä maksuissa ei huomioida toisen hyvinvointialueen alueella sijaitsevassa terveyskeskuksessa tapahtuvia käyntejä, eli maksut peritään kolmesta ensimmäisestä oman hyvinvointialueen alueella tapahtuneesta käynnistä. Täten jo nyt 18 vuotta täyttäneen potilaan vaihtaessa kalenterivuoden aikana hoitopaikkaansa toiselle hyvinvointialueelle voi hänelle tulla maksettavaksi enemmän kuin kolme käyntimaksua tai yksi vuosimaksu. Kun hoitopaikkaa voi jatkossa vaihtaa kolmen kuukauden välein, perittyjen maksujen määräkin voisi lisääntyä, kun käyntimaksuja tai vuosimaksu voidaan periaatteessa periä jatkossa myös useammalta alueella kalenterivuoden aikana, jos asiakas käyttää usean hyvinvointialueen palveluja. Sellaisten asiakkaiden määrä, jotka vaihtavat hoitopaikkaansa kolmen tai neljän hyvinvointialueen alueella ja jotka käyttävät terveyskeskuksen palveluja esimerkiksi kuukausittain, voidaan arvioida olevan korkeintaan erittäin pieni. Asiakasmaksulain 6 a §:ssä säädetty maksukatto rajoittaa asiakkaalta kalenterivuoden aikana perittyjen asiakasmaksujen määrää. Sen mukaan asiakasmaksujen enimmäismäärä asiakkaalle on 815 euroa kalenterivuodessa, ja siinä otetaan huomioon kalenterivuoden aikana perityt maksut muun muassa terveyskeskuksen avosairaanhoidon palvelusta. Potilaan tulee kuitenkin itse seurata maksukaton täyttymistä. 

Jos taas henkilö valitsee hoitopaikan siten, että hän esimerkiksi vaihtaa kesäksi hoitopaikkansa vapaa-ajan asuntonsa sijainnin mukaan, mutta on alkuvuonna ja loppuvuonna kotihyvinvointialueensa terveyskeskuksen asiakas, alkuvuonna perityt käyntimaksut huomioidaan loppuvuoden käynneistä perityissä maksuissa.  

Sairausvakuutuslain (1224/2004) 4 luvun 1 §:n mukaan vakuutetulla on oikeus saada sairauden hoitoon liittyvistä matkakustannuksista korvaus, jos matka on tehty valtion tai hyvinvointialueen terveydenhuollon toimintayksikköön. Luvun 3 a §:n mukaan vakuutetun kiireettömään tutkimukseen tai hoitoon tekemän matkan kustannukset korvataan enintään sen mukaan, kuinka paljon matka olisi tullut maksamaan kotikuntalain (201/1994) mukaisesta väestötietojärjestelmään merkitystä kotikunnan asuinpaikasta aloitettuna. Jos vakuutetulla ei ole kotikuntaa Suomessa, matka katsotaan aloitetun siitä osoitteesta, jossa vakuutettu ilmoittaa pääasiallisesti oleskelevansa. Luvun 4 §:n mukaan jos vakuutettu on terveydenhuoltolain 47 tai 48 §:n perusteella valinnut hoitopaikan, matkakustannukset korvataan enintään sen mukaan, kuinka paljon matka olisi maksanut lähimpään valtion tai hyvinvointialueen terveydenhuollon toimintayksikön tutkimus- ja hoitopaikkaan. Luvun 5 §:n mukaan vakuutetun matkakustannukset korvataan sen mukaan, kuinka paljon matka olisi tullut maksamaan käyttäen halvinta käytettävissä olevaa matkustustapaa, eli ensisijaisesti joukkoliikennettä käyttäen. Vakuutetun matkakustannukset korvataan kuitenkin erityisajoneuvon käytöstä aiheutuneiden kustannusten perusteella, jos vakuutetun sairaus, vaikea vamma tai liikenneolosuhteet edellyttävät erityisajoneuvon käyttöä. Erityisajoneuvolla tarkoitetaan muun muassa omaa autoa, taksia ja vammaisvarustettua ajoneuvoa. Luvun 7 §:n mukaan vakuutetulle aiheutuneet matkakustannukset korvataan kokonaan siltä osin kuin ne yhdensuuntaiselta matkalta ylittävät 25 euroa (omavastuuosuus). Korvaus maksetaan kuitenkin enintään matkakustannuksen korvauksen perusteeksi vahvistetun korvaustaksan määrästä. 

Esityksessä ei esitetä muutoksia sairausvakuutuslain matkakustannusten korvausten käytänteisiin. Jos asiakas tekee matkan vakinaisen kotiosoitteen mukaisen hyvinvointialueen sisällä, Kansaneläkelaitoksen korvauskäytännön mukaan matka korvataan enintään kuten vakinaisesta kotiosoitteesta siihen perusterveydenhuollon hoitopaikkaan, mistä asiakas on hoidon saanut. Jos valinnanvapauden perusteella on valittu toisen hyvinvointialueen alueella oleva perusterveydenhuollon hoitopaikka, matka korvataan enintään sen mukaan, mitä se maksaa vakinaisesta kotiosoitteesta oman hyvinvointialueen lähimpään terveyskeskukseen, jossa on saatavilla henkilön tarvitsemat terveyspalvelut. Asiakkaille, jotka päättävät vaihtaa nykyistä tiiviimmin hoitopaikkaansa muiden kuin oman hyvinvointialueensa alueella sijaitseviin toimipisteisiin, voi itse maksettavien matkakustannusten määrä nousta. 

Hoitoon pääsyn enimmäisaikojen seurannan tiivistäminen

Erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyn enimmäisaikojen noudattamisen toteutumisen seurannan lakisääteisen raportointivälin tiivistämisellä ei ole taloudellisia vaikutuksia hyvinvointialueille, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle tai muuten julkiselle taloudelle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tuottaa tunnusluvut, jotka hyvinvointialueet julkaisevat internet-sivuillaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos jo nyt siis julkaisee erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyä koskevat tiedot kuukausittain. Nykytilan arvioinnin jaksossa (jakso 2.3.2) kuvatulla tavalla valtaosa hyvinvointialueista julkaisee alueensa hoitoonpääsytiedot laittamalla linkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuille ja niissä alueensa tietoihin.  

Muutos ei myöskään suoraan aiheuta taloudellisia vaikutuksia yrityksille tai kotitalouksille. Terveydenhuoltolain 54 §:n mukaan jos hyvinvointialue ei voi itse tuottaa tutkimuksia, hoitoa tai kuntoutusta säädetyissä enimmäisajoissa, sen on järjestettävä ne hyvinvointialueesta annetun lain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tuottamalla ne yhteistoiminnassa toisen hyvinvointialueen kanssa tai hankkimalla ne sopimukseen perustuen muilta palvelun tuottajilta. Hyvinvointialue voi myös antaa potilaalle palvelusetelistä annetussa laissa (569/2009) tarkoitetun palvelusetelin. Hyvin saatavilla oleva tieto erikoissairaanhoidon hoitoon pääsystä voi johtaa parempaan tietoisuuteen hoitojonoista ja terveydenhuoltolain 54 §:n mukaisesta oikeudesta saada hoito muun palveluntuottajan tuottamana, jos hyvinvointialue ei pysty itse tuottamaan hoitoa lakisääteisessä enimmäisajassa. Muutosehdotuksella ei kuitenkaan arvioida olevan varsinaista vaikutusta ostopalveluiden käyttöön hyvinvointialueilla.  

Tietoisuus erikoissairaanhoidon jonotilanteista voi ohjata potilaita erikoissairaanhoidon hoitopaikan valintaoikeuden kautta myös alueille, joissa palveluntuottajana joissain palveluissa toimii yksityinen palveluntuottaja. Terveydenhuoltolain 45 §:ssä ja eräistä leikkauksista ja lääketieteellisistä toimenpiteistä annetussa valtioneuvoston asetuksessa (888/2025) säännellään sitä, millä edellytyksin leikkauksia ja anestesiologista osaamista edellyttäviä nukutusta tai puudutusta vaativia toimenpiteitä voidaan hankkia yksityisiltä palveluntuottajilta. Potilaan käyttäessä oikeuttaa valita erikoissairaanhoidon hoitopaikka potilaita voi ohjautua myös hyvinvointialueiden omistamien erikoissairaanhoitoa tuottavien yritysten asiakkaaksi. Näitä yrityksiä ovat nykyisin Tekonivelsairaala Coxa Oy ja Tays Sydänkeskus Oy. Muutosehdotuksen vaikutus niiden asiakasmääriin arvioidaan myös hyvin vähäiseksi. Yritysten tunnettavuus valinnanvapausasiakkaiden keskuudessa on hyvä jo nyt.  

4.2.2  Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Palliatiivinen hoito ja saattohoito

Esitys ei toisi hyvinvointialueille uusia lakisääteisiä tehtäviä eikä muuttaisi niiden nykyistä järjestämisvastuuta, mutta muutoksen voidaan arvioida tukevan hyvinvointialueita palvelukokonaisuuksien suunnittelussa ja toteuttamisessa siten, että hoito järjestetään tarkoituksenmukaisemmin, selkeämmin ja yhdenvertaisemmin koko maassa. Esitys voi vaikuttaa siihen, miten hyvinvointialueet käytännössä rakentavat ja ohjaavat palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluja ja siten edistää toimintakäytäntöjen yhdenmukaistamista. Esitys voi edistää sitä, että hoitoa pyritään järjestämään kansallisten hoitosuositusten mukaisesti, sillä lakiehdotuksen sanamuodoissa ja lain perusteluissa on nojauduttu aiemmin tehtyyn kehitystyöhön. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palvelujen toteutuminen kuitenkin riippuu hyvinvointialueiden käytettävissä olevista resursseista ja osaamisesta, jotka voivat vaihdella alueittain. Lakimuutokset voivat johtaa tarpeeseen kehittää henkilöstön osaamista. 

Hyvinvointialueiden järjestämisvastuun täsmentäminen terveydenhuoltolaissa ei tarkoita, ettei muulla julkisella palvelunjärjestäjällä voi olla velvoitetta järjestää palliatiivisen hoidon tai saattohoidon palvelut. Asia koskee erityisesti vankiterveydenhuoltoa, ja vankeuden aikana näiden palveluiden järjestäminen ja rahoittaminen on lähtökohtaisesti Vankiterveydenhuollon yksikön vastuulla. Yksikkö voi kuitenkin ostaa näitäkin palveluja hyvinvointialueilta, jolloin palvelun siis tuottaa vangille hyvinvointialue.  

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on osallistunut elämän loppuvaiheen hoidon kansalliseen kehittämiseen, ja esitys on linjassa niiden suositusten ja laatukriteereiden kanssa, joita laitos on ollut edistämässä. Lakimuutosten toimeenpano ei johtaisi uusiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tehtäviin. 

Lainsäädännön täsmennys voi tukea valvovaa viranomaista eli Lupa- ja valvontavirastoa tehtävässään. Kun lailla on nykyistä tarkemmin säädetty järjestämisvastuusta palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa, voi tämä mahdollisesti vaikuttaa siihen, millä tavalla valvova viranomainen puuttuu hoidon puutteisiin. 

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osalta esitys ei sisällä erillisiä tietoyhteiskuntaan tai tietosuojaan liittyviä vaikutuksia. Digipalveluita voidaan hyödyntää myös palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa, eikä esityksellä olisi suoraa vaikutusta näihin käytäntöihin.  

Hoitopaikan valinta

Perusterveydenhuollon hoitopaikan vaihtoja tehdään saatavilla olevien valtakunnallisten tilastojen mukaan nykyään noin 20 000 vuodessa. Niistä valtaosan arvioidaan tapahtuvan saman hyvinvointialueen sisällä. Mahdollisuus vaihtaa perusterveydenhuollon hoitopaikkaa nykyistä useammin voi johtaa vuosittaisten vaihtojen määrän lisääntymiseen. Lakimuutoksen vaikutus vaihtojen määrään kasvuun arvioidaan kuitenkin melko maltilliseksi. Hyvinvointialueet ovat tehneet toiminnallisia muutoksia palveluverkkoonsa, joiden myötä terveyskeskuksia ja -asemia on lakkautettu, ja pitkät etäisyydet eri keskusten ja asemien välillä voivat vähentää halukkuutta hakeutua hoitoon toiseen keskukseen tai asemaan. 

On mahdollista, että jossain määrin esiintyy ilmiötä, jossa tapauskohtaisesti hoidon tarpeen tullessa ilmi hoitoon hakeutuva pyrkii löytämään terveysaseman, jolla hoitoon pääsy on tilastojen nojalla nopeampaa ja vaihtaa tämän takia terveysasemaansa, jos hän ei saa omalta asemaltaan hoitoaikaa nopeasti. Tällaista ilmiötä voisi esiintyä esimerkiksi Uudenmaan hyvinvointialueiden ja Helsingin kaupungin alueella, jossa kohtuullisten matkojen ja joukkoliikenneyhteyksien sisällä on useiden eri järjestäjien terveysasemia. Ilmiötä voi vähentää se, että hoitovastuu siirtyy lainsäädännön mukaan viimeistään kolmen viikon kuluttua, ei siis välttämättä välittömästi vaihtoilmoituksen tekemisen jälkeen.  

Eräs asiakasryhmä, joka voisi hyödyntää nykyistä tiiviimpää mahdollisuutta hoitopaikan vaihtamiseen, on sellaiset henkilöt, jotka asuvat osan vuotta toisella paikkakunnalla ja osan vuotta toisella. Täten esityksen vaikutukset voivat kohdistua suhteessa enemmän sellaisiin hyvinvointialueisiin, jossa asuu tai oleskelee paljon kausiasujia, eli alueille, joissa sijaitsee niin sanottuja suosittuja mökkipaikkakuntia. Varsinkin Lapin hyvinvointialueelle taas voi ohjautua asiakkaita, jotka vaihtavat terveysasemaansa kausityön takia. Tosiasiallisia vaikutuksia siihen, kuinka paljon uusia asiakkaita näiden alueiden palveluihin tulee näistä ilmiöistä johtuen, todennäköisesti vähentää se, että pitkäaikaisen oleskelun perusteella saa jo nyt käyttää oleskelupaikkakunnan alueen terveyskeskuspalveluita hoitosuunnitelmaan perustuvissa hoidoissa ja tutkimuksissa terveydenhuoltolain 48 §:n 1 momentin nojalla.  

Hyvinvointialueilla terveysaseman vaihtomahdollisuus voi toimia kannustimena kehittää vähemmän suosittujen terveysasemien toimintaa, mikä voi osaltaan tasata asiakasvirtoja ja edistää palvelujen yhdenvertaista saatavuutta. Hoitopaikan valintaa koskevan sääntelyn vaikutukset palveluprosessien laatuun ovat kuitenkin todennäköisesti rajallisia. Hyvinvointialueiden näkökulmasta mahdollisuus vaihtaa usein hoitopaikkaa voi näyttäytyä kielteisenäkin ilmiönä. Perusterveydenhuollossa on valtakunnallisesti ja alueellisesti pyritty panostamaan hoidon jatkuvuuteen ja erilaisiin omalääkäri- ja omahoitojamalleihin. Hoitopaikan tiivis vaihtomahdollisuus näyttäytyy vastakkaiseen suuntaan menevältä toimelta. Hyvinvointialueiden merkittävät resurssi- ja kapasiteettihaasteet vähentävät todennäköisesti mahdollisuuksia ja kannustimia pyrkiä aktiivisesti houkuttelemaan uusia asiakkaita muilta alueilta.  

Esityksen toimeenpanossa voi esiintyä haasteita sen suhteen, miten perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn enimmäisaikaa koskevia säännöksiä toteutetaan, kun potilas vaihtaa hoitopaikkaa sen jälkeen, kun ajanvaraus tietylle terveysasemalle on jo tehty. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan 23 vuotta täyttäneillä hoitoon pääsyn enimmäisaika on kolme kuukautta. Kun vaihto tapahtuu toiselle hyvinvointialueelle, potilaan tulisi tehdä uusi ajanvaraus ja enimmäisajan laskeminen käynnistyisi uudelleen. Saman alueen sisällä toimiessa hyvinvointialueilla olisi velvoite noudattaa enimmäisaikoja koskevaa lainsäädäntöä vaihdosta huolimatta. Käytännössä vaihtotilanteissa vaihdosta huolimatta jo tehty ajanvaraus voi toteutua aiemmin valitulla terveysasemalla, jos hyvinvointialue ei pysty siirtämään hoidon toteuttamista valitulle terveysasemalle hoitoon pääsyn enimmäisajan sisällä. 

Perusterveydenhuollon hoitopaikan vaihtoon liittyvien eräiden rajausten tekeminen (17 a §:n mukaiset opiskeluhuollon psykologipalvelut, kotiin annettavat palvelut) selkeyttäisi järjestämisvastuuseen liittyviä vastuita. Jo voimassa olevan sääntelyn mukaan hyvinvointialueen ei tarvitse järjestää kotisairaanhoitoa oman alueensa ulkopuolella. Rajauksen laajentaminen muihinkin kotiin annettaviin palveluihin estäisi tilanteet, joissa hoitopaikan valinnan hyödyntäminen johtaisi perusteettomaan velvoitteeseen palvelujen toteuttamisesta toisen hyvinvointialueen rajojen sisäpuolella. Nykytilanteessa ei sinänsä ole havaittu ongelmia, joten muutokset lähinnä selkeyttäisivät lainsäädäntöä mahdollisesti esiin tulevien tilanteiden varalta. 

Tiedonvaihto hyvinvointialueiden välillä perustuu hoidon järjestämisen edellyttämään oikeusperustaan. Kanta-palvelut mahdollistavat potilastietojen turvallisen ja yhdenmukaisen saatavuuden eri hoitotilanteissa. Hyvinvointialue ei voi rajoittaa potilastietojen luovutusta oman alueensa sisällä tavalla, joka vaarantaisi potilaan hoidon toteuttamisen.  

Kansaneläkelaitos tarvitsee sairausvakuutuslain mukaisen matkakorvauksen korvattavuutta arvioidessa tiedon siitä, onko asiakas käyttänyt terveydenhuoltolain mukaista valinnanvapauttaan hoitopaikan valinnassa silloin, kun kyseessä on hyvinvointialueen rajat ylittävästä hoitopaikanvaihdosta. Useimmiten tieto pyydetään lisäselvityksenä asiakkaalta itseltään, joka vaatii lisätyötä. Joskus Kansaneläkelaitos tiedustelee tietoa hoitopaikan valinnasta myös suoraan terveydenhuollosta. Kun asiakkaalla on mahdollista vaihtaa hoitopaikkaa useammin kuin kerran vuodessa, voi lisäselvitysten tarpeen määrä kasvaa, mikä aiheuttaa lisätyötä niin Kansaneläkelaitokselle kuin hyvinvointialueille. 

Hoitoon pääsyn enimmäisaikojen seurannan tiivistäminen

Velvoitteen, jonka mukaan jatkossa erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyn enimmäisaikojen noudattamisen toteutumisesta tulisi jatkossa julkaista tiedot kuukausittain voimassa olevan neljän kuukauden julkaisuvälin sijaan, arvioidaan aiheuttavan hyvinvointialueille korkeintaan vain hyvin vähäisessä määrin lisää hallinnollista työtä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tuottaa tunnusluvut jo nyt kuukausittain. Alueilla, jossa raportit viedään hyvinvointialueen omalle sivulle, raportit tulee viedä jatkossa sivuille kuukausittain, josta syntyisi vähäisesti hallinnollista lisätyötä. Kokonaisvaikutusta vähentää se, että hyvinvointialueiden tulee jo voimassa olevan lainsäädännön perusteella julkaista tunnusluvut perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn enimmäisaikojen noudattamisen toteutumisesta kuukausittain ja monet alueet vaikuttavat jo nyt julkaisevan tunnusluvut erikoissairaanhoidonkin hoitoon pääsyn toteutumisesta tällä tavalla.  

Tieto siitä, miten hoitoon pääsyn enimmäisaikojen noudattaminen toteutuu eri hyvinvointialueilla, voi lisätä potilaiden tietoisuutta hoitoon pääsyn tilanteesta eri hyvinvointialueilla. Täten raportoimisvälin tiivistämisellä periaatteessa voisi olla vaikutusta siihen, mihin yksiköihin potilaat hakeutuvat hoitoon erikoissairaanhoidon hoitopaikan valintaoikeuttaa käyttäessään, ja siten olla vaikutusta eri hyvinvointialueiden ja niiden sairaaloiden asiakasmääriin. Ottaen kuitenkin huomioon se, että raportointi käytännössä siis on jo nyt pääosin alueilla kuukauden välein tapahtuvaa, lakimuutoksen käytännön vaikutukset jäävät tältäkin osin vähäisiksi. Lisäksi on epäselvää, kuinka hyvin potilaat ovat tietoisia siitä, että internetissä on saatavavilla säännöllisesti päivittyvää tietoa hoitoon pääsyn tilanteesta. 

Kokonaisuutena arvioiden lakimuutoksen keskeinen vaikutus on se, että se luo velvoitteen kuukausittaiseen raportointiin, kun nykyään näin tiivis raportointiväli perustuu hyvinvointialueiden itsenäisesti tekemään päätökseen. Nykyisiä julkaisukäytänteitä on ainakin osassa hyvinvointialueita nykytilan arviossa (jakso 2.3.2) esiin tuodulla tavalla perusteltua kehittää, mutta tämä kehitystyö ei suoraan liity tähän lakiesitykseen vaan jo voimassa olevan sääntelyn tehokkaaseen toimeenpanoon. 

Myös Vankiterveydenhuollon yksikön tulee jatkossa julkaista tiedot kuukausittain. Vankiterveydenhuoltoa koskee erityissääntely, jonka mukaan internet-sivuilla julkaisun lisäksi tunnusluvut on julkaistava siten, että ne ovat vankilassa vankien saatavilla. Käytännössä tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että tiedot julkaistaan vankiloiden ilmoitustauluilla. Tästä voi seurata vähäistä hallinnollista työtä Vankiterveydenhuollon yksikölle, joskin koska myös sen tulee jo nyt julkaista perusterveydenhuoltoa koskevat tiedot kuukausittain, ei lisätyötä ennakoida käytännössä juurikaan syntyvän. 

Hoitoon pääsyn enimmäisajoista säädetään myös korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta annetussa laissa koskien Kansaneläkelaitoksen järjestämää ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön lakisääteisesti tuottamaa korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuoltoa. Lakimuutos ei kuitenkaan koske niitä, koska korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuoltoon kuuluu lakisääteisesti vain perusterveydenhuollon palveluja. 

Esityksestä ei aiheudu suoria vaikutuksia Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Se kuitenkin voi ohjata niitä hyvinvointialueita, joiden tunnuslukujen raportoinnissa on tällä hetkellä puutteita, lainsäädännön velvoitteiden sisällöstä.  

4.2.3  Ihmisiin kohdistuvat ja muut yhteiskunnalliset vaikutukset

Palliatiivinen hoito ja saattohoito

Oikeudesta riittäviin terveyspalveluihin määrätään perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa.  

Perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Esityksen suhdetta perustuslakiin käsitellään jaksossa 12.  

YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimuksen (SopS 6/1976, TSS-sopimus) 12 artiklan 1 kohdassa määrätään siitä, että sopimusvaltiot tunnustavat jokaiselle oikeuden nauttia korkeimmasta saavutettavissa olevasta ruumiin- ja mielenterveydestä. Sopimusvaltioiden tulee ryhtyä tämän oikeuden täydellisen toteuttamisen saavuttamiseksi muun muassa toimenpiteisiin, jotka ovat välttämättömiä kulku- ja tarttuvien tautien sekä ammattitautien ja muiden tautien estämiseksi, hoitamiseksi ja valvomiseksi sekä sellaisten olosuhteiden luomiseksi, jotka ovat omiaan turvaamaan jokaiselle lääkärin ja sairaaloiden palvelukset sairaustapauksissa. Sopimuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan jokainen yleissopimuksen sopimusvaltio sitoutuu sekä erikseen että varsinkin talouden ja tekniikan alalla kansainvälisen avun ja yhteistoiminnan kautta täysimääräisesti käytettävissä olevien voimavarojensa mukaan ryhtymään toimenpiteisiin kaikin soveltuvin keinoin ja varsinkin lainsäädäntötoimenpitein tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksiensa toteuttamiseksi asteittain kokonaisuudessaan. 

TSS-komitea esittää yleiskommentissa nro 14 General Comment No. 14: The Right to the Highest Attainable Standard of Health (Art. 12), 11.8.2000 tulkintansa ihmisarvoista elämää edistävästä jokaisen oikeudesta nauttia korkeimmasta saavutettavissa olevasta ruumiin- ja mielenterveydestä. TSS-komitea toteaa, että saatavuus, saavutettavuus, hyväksyttävyys ja laatu ovat terveyttä koskevan oikeuden olennaisia elementtejä. TSS-komitean mukaan oikeus terveyteen, kuten kaikki ihmisoikeudet, asettaa sopimusvaltioille myös kolme yleistä velvollisuutta: velvollisuuden suojella, kunnioittaa ja toteuttaa oikeus terveyteen. Toteuttamiseen kuuluvat lainsäädännölliset toimet. TSS-komitea toteaa, että jokaisella sopimusvaltiolla on tietty harkintamarginaali sen suhteen, mitkä toimet parhaiten toteuttavat oikeutta terveyteen kyseisen valtion erityisolosuhteissa. TSS-komitean mukaan terveyttä koskevan oikeuden asteittainen toteuttaminen tarkoittaa sitä, että sopimusvaltioilla on erityinen ja jatkuva velvollisuus siirtyä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti kohti 12 artiklan täysimääräistä täytäntöönpanoa. 

Ehdotuksella arvioidaan olevan pääosin myönteisiä vaikutuksia palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yhdenvertaisuuteen ja palveluiden saatavuuteen ja siten myös perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen. Vaikka esitetyt muutokset eivät sinänsä muuta hyvinvointialueiden velvoitteita tai velvoita tietynlaisen järjestämisen tapaan, säännöksillä kuitenkin arvioidaan olevan ohjausvaikutusta siihen, että palliatiivisen hoidon ja saattohoidon toteutumiseen panostetaan ja jo tehtyä kehittämistyötä jatketaan. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluketjujen selkeyttäminen ja vahvistaminen parantaisivat väestön mahdollisuuksia saada oikea-aikaisia ja tarpeenmukaisia palveluja riippumatta asuinpaikasta. Tämä lisäisi myös väestön luottamusta sosiaali- ja terveyspalveluihin ja vahvistaisi siten yhteiskunnan integriteettiä. Hyvinvointialueille ei kuitenkaan kohdennettaisi uutta rahoitusta palliatiivisen hoidon ja saattohoidon toteuttamiseen, joten lainsäädännön käytännön toimeenpano riippuu hyvinvointialueilla tehtävistä ratkaisuista, mukaan lukien miten niiden saamaa valtionrahoitusta kohdennetaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palveluiden järjestämiseen ja toiminnan kehittämiseen. Alueiden tekemät ratkaisut ohjaavat potilaiden oikeuksien käytännön toteutumista.  

Suomessa kuolee vuosittain noin 60 000 henkilöä, ja arvioiden mukaan 30 000–60 000 ihmistä vuodessa tarvitsee palliatiivista hoitoa. Palliatiivinen ja saattohoito voi koskea kaikkia ikäryhmiä, vaikka taustalla olevien sairauksien jakauma vaihteleekin eri ikävaiheessa. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tarpeeseen johtavat yleisemmin syöpäsairaudet, elinten vajaatoiminta ja etenevät pitkäaikaissairaudet sekä neurologiset sairaudet ja muistisairaudet, kuten jaksossa 2.1.2. kuvataan. Tarkkoja tilastolukuja siitä, kuinka moni kuolleista on ollut palliatiivisessa hoidossa tai saattohoidossa, ei ole saatavilla.  

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan vuonna 2024 kotihoidossa oli 161 000 asiakasta, joista 107 000 sai säännöllistä kotihoitoa. Säännöllistä kotihoitoa saaneista 85 000 oli 75 vuotta täyttäneitä, mikä vastasi 13 prosenttia vastaavan ikäisestä väestöstä. Ympärivuorokautisen palveluasumisen ja pitkäaikaisen laitoshoidon piirissä oli arviolta 6–7 prosenttia 75 vuotta täyttäneistä, ja näillä asiakkailla on lähes poikkeuksetta yksi tai useampi pitkäaikaissairaus, joista yleisin on muistisairaus. Ikääntyminen ja iäkkäiden palvelut Tilannekuva laatuindikaattoreiden näkökulmasta. Alastalo, Hanna, Saukkonen, Petra. THL 2025. Työpaperi 31/2025. https://www.julkari.fi/server/api/core/bitstreams/20a57319-8127-4cfb-84b6-460f23bc5938/content Koska palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tarve kohdistuu suhteellisesti eniten iäkkääseen väestöön, esityksen vaikutukset kohdistuisivat erityisesti tähän väestöryhmään. Väestön ikääntymisen myötä palvelujärjestelmän kyky vastata kasvavaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon tarpeeseen korostuu entisestään. 

Lapsen oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen (SopS 60/1991) 24 artiklan mukaan sopimusvaltiot tunnustavat, että lapsella on oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarkoitetuista palveluista. Sopimusvaltiot pyrkivät tämän oikeuden täysimääräiseen toteuttamiseen ja ryhtyvät asianmukaisiin toimiin erityisesti muun muassa varmistaakseen, että kaikki lapset saavat välttämättömän lääkärin- ja terveydenhoidon. Sopimuksen 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. 

Suomessa kuolee vuosittain noin 200 alle 18-vuotiasta lasta tai nuorta Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuolemansyyt [verkkojulkaisu]. Helsinki: Tilastokeskus. Saatavilla . Viitattu 3.2.2025.https://stat.fi/tilasto/ksyyt. Tyypillisimmin alle vuoden ikäiset lapset kuolevat perinataaliajan sairauksien, synnynnäisten epämuodostumien tai kromosomipoikkeavuuksien seurauksena. Tavallisimmat kuolinsyyt 1–14-vuotiaiden keskuudessa ovat syöpä-, hermosto-, tai aineenvaihduntasairaudet. Lapsia koskevissa kansainvälisissä palliatiivisen hoidon standardeissa Benini F, Papadatou D, Bernadá M, et al. International Standards for Pediatric Palliative Care: From IMPaCCT to GO-PPaCS. J Pain Symptom Manage 2022; 63: e529- e543. korostetaan oikeutta palliatiiviseen hoitoon kaikille henkeä uhkaavaa tai elämää rajaavaa sairautta sairastaville lapsille, nuorille ja heidän perheilleen. Vaikutukset lapsille, nuorille ja perheille toteutuvat vahvimmin, jos lakimuutosten myötä vaativan erityistason palvelujen saatavuus parantuu.  

Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen (SopS 26–27/2016) 25 artiklassa määrätään terveydestä. Vammaisyleissopimuksen 25 artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuolet tunnustavat, että vammaisilla henkilöillä on oikeus parhaaseen mahdolliseen terveyden tasoon ilman syrjintää vammaisuuden perusteella. Sopimuspuolet toteuttavat kaikki asianmukaiset toimet varmistaakseen sukupuolisensitiivisten terveydenhuoltopalvelujen saatavuuden vammaisille henkilöille, terveyteen liittyvä kuntoutus mukaan lukien. Sopimuspuolet erityisesti muun muassa järjestävät vammaisille henkilöille samanlaajuiset, -laatuiset ja -tasoiset maksuttomat tai kohtuuhintaiset terveydenhuoltopalvelut ja -ohjelmat kuin muille sekä järjestävät ne terveydenhuoltopalvelut, joita vammaiset henkilöt tarvitsevat erityisesti vammaisuutensa vuoksi, mukaan lukien varhainen tunnistaminen ja puuttuminen tarvittaessa, sekä palvelut, joilla pyritään minimoimaan ja estämään uusia vammoja, myös lasten ja vanhusten keskuudessa. Lisäksi niiden tulee vaatia terveydenhuoltoalan ammattihenkilöitä järjestämään vammaisille henkilöille samanlaatuista hoitoa kuin muille, myös vapaan ja tietoon perustuvan suostumuksen perusteella, muun muassa lisäämällä tietoisuutta vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksista, arvosta, itsemääräämisoikeudesta ja tarpeista järjestämällä koulutusta sekä saattamalla voimaan julkista ja yksityistä terveydenhuoltoa koskevat eettiset ohjeet. Yleissopimuksen muita asian kannalta erityisen keskeisiä artikloja ovat 9 (esteettömyys ja saavutettavuus), 12 (yhdenvertaisuus lain edessä) ja 19 (eläminen itsenäisesti ja osallisuus yhteisössä). 

Vammaisuuteen liittyviä erityiskysymyksiä palliatiivisessa hoidossa selvittänyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen projekti toteutettiin osana sosiaali‑ ja terveysministeriön Elämän loppuvaiheen hoito ‑hanketta, jonka tavoitteena oli palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laadun ja yhdenvertaisen saatavuuden parantaminen. Projektin toteutus sijoittui hankekauden 2019–2021 ajanjaksolle, ja sen tulokset koottiin loppuraporttiin, joka julkaistiin vuonna 2021 Vammaisuuteen liittyviä erityiskysymyksiä palliatiivisessa hoidossa. McLellan, Susanna, Hömppi, Päivi ja Nurmi-Koikkalainen, Päivi. THL 2021. Työpaperi nro 24/2021. https://www.julkari.fi/items/fd7f8fa6-f3db-40c3-9558-c94a1479bea8. Raportin mukaan tietoa siitä, mihin suomalaiset vammaiset ihmiset kuolevat, missä he kuolevat, onko heillä ollut mahdollisuus vaikuttaa elämän loppuvaiheen hoitopaikkaan ja onko heille tehty palliatiivisen hoitolinjauksen tai saattohoidon päätöksiä, ei ollut raporttia kirjoitettaessa saatavilla. Suositusten tavoite on varmistaa, että vammaiset henkilöt saavat samantasoiset ja laadukkaat palliatiivisen hoidon ja saattohoidon palvelut kuin muutkin väestöryhmät. Raportti suosittelee esimerkiksi vahvistamaan henkilöstön osaamista vammaisuuden ja palliatiivisen hoidon kohtaamisessa sekä lisäämään täydennyskoulutusta eri ammattiryhmille. Lisäksi hoidon saavutettavuus ja kommunikaatiomenetelmien esteettömyys tulee turvata, mukaan lukien selkokieli ja muut kommunikoinnin apuvälineet. Itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää yksilöllisen tahdon selvittämistä myös silloin, kun kommunikointi on vaikeutunutta. Näiden tekijöiden huomioon ottaminen on keskeistä, jotta vammaisten henkilöiden oikeus laadukkaaseen ja ihmisarvoiseen hoitoon elämän loppuvaiheessa voidaan varmistaa.  

Vammaiset henkilöt eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, vaan heidän elämäntilanteensa, toimintarajoitteensa, toiveensa, avun, tuen ja palveluiden tarpeensa ovat erilaisia ja laadukkaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon toteutuminen voi edellyttää hyvinvointialueilta erilaisia toimia. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon laadukas toteutuminen voi henkilön tarpeista riippuen edellyttää vammaispalvelulain nojalla annettavien palveluiden antamista. Myös vammaisten henkilöiden osalta järjestämisvastuusta säätäminen tukee yhdenvertaisten terveyspalvelujen toteutumista. Esitys ei kuitenkaan sisällä esimerkiksi itsemääräämisoikeuteen tai saavutettavuuteen liittyviä säännösehdotuksia, vaan niiden osalta noudatetaan voimassa olevaa lainsäädäntöä. Vammaispalvelulain 14 §:n nojalla vammaisella henkilöllä on esimerkiksi oikeus saada erillisenä palveluna toteutettavaa tuettua päätöksentekoa, jos hän tarvitsee tukea voidakseen tehdä omaa elämäänsä koskevia merkittäviä päätöksiä.  

Kielellisten oikeuksien toteutumisesta juuri palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa ei tiettävästi ole julkaistu arviointitietoa. Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallisessa laatusuosituksessa eräänä laatukriteerinä nostetaan se, että potilas saa palvelua omalla äidinkielellään THL 4/2022, s. 24. Oikeusministeriön julkaisemassa ruotsin kieltä koskevassa Kielibarometri 2024 -julkaisussa on koottu kuntalaisten antamia arvosanoja palveluille erittelyllä ruotsinkielinen vähemmistö, ruotsinkielinen enemmistö ja suomenkielinen vähemmistö. Kun tarkastellaan kielellistä palvelua kaikissa kunnissa, joissa on ruotsin- tai suomenkielinen vähemmistö, korkeimmat arvosanat saa yleensä varhaiskasvatus ja sen jälkeen äitiys- ja lastenneuvola sekä hammaslääkärihoito. Heikoimmin sijoittuvat vanhustyö, sairaalahoito ja päivystys. Ruotsinkielisen enemmistön keskuudessa tyytyväisyys kaikkien palvelu tyyppien kielelliseen palveluun on suurinta lukuun ottamatta sairaalahoitoa, ja sekin sijoittuu puolen arvosanan päähän niistä kunnista, joissa on suomenkielinen vähemmistö. Heikoimmat arvosanat eri palveluille antaa ruotsinkielinen vähemmistö. Keskiarvosanojen vaihteluväli tarkastelussa kaikissa sosiaali- ja terveyspalveluissa on 9,2–7,1. Kielibarometri 2024. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2025:7, s. 44–46 

Kielioikeuksien, tasa-arvon ja sukupuolivaikutusten osalta ehdotuksella ei arvioida olevan erillisiä kohdistuvia vaikutuksia, mutta yhdenvertaisten hoitokäytäntöjen vahvistuminen hyödyttää kaikkia väestöryhmiä.  

Hoitopaikan valinta

Mahdollisuus vaihtaa perusterveydenhuollon hoitopaikkaa nykyistä useammin lisää potilaiden mahdollisuuksia toteuttaa valinnanvapautta hyvinvointialueen järjestämissä palveluissa. Nykyistä joustavampi mahdollisuus vaihtaa hoitopaikkaa palvelisi erityisesti niitä potilaita, jotka asuvat ja oleskelevat pidempiä aikoja enemmän kuin yhden hyvinvointialueen alueella, tai hyvinvointialueen sisällä eri kuntien alueella.  

Nykyistä joustavampi mahdollisuus valita hoitopaikka hyödyttää niitä potilaita, jotka ovat tyytymättömiä terveyskeskukseensa tai -asemaansa. Luottamus terveyspalveluihin on vähentynyt viime vuosien aikana. Vuonna 2024 vain noin puolet (54 %) suomalaisista aikuisista luotti terveyspalvelujen toimintaan, kun vuonna 2018 osuus oli vielä 80 prosenttia. Luottamus on heikentynyt sekä työ- että eläkeikäisillä miehillä ja naisilla. Kuitenkin vuonna 2024 kaksi kolmesta terveyspalveluja käyttäneistä arvioi myönteisesti vuorovaikutusta ammattilaisen kanssa viimeksi toteutuneella vastaanottokäynnillä. Myönteinen asiakaskokemus terveyspalvelussa oli työikäisillä hieman yleisempää kuin eläkeikäisillä. Aikuisväestön hyvinvointi ja terveys – Terve Suomi 2024 : Luottamus terveys- ja sosiaalipalveluihin heikentynyt – asiakastyytyväisyys säilynyt korkealla tasolla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Tilastoraportti 31/2025, saatavilla https://www.julkari.fi/items/d372fa5e-a70c-40ab-9b14-cd5b9f68d8f7 

Avohilmo-rekisterin mukaan vuonna 2023 naiset tekivät terveydenhuollon avohoidon käynneistä 58 prosenttia ja miehet 42 prosenttia. Suun terveydenhuollon käynneistä naiset tekivät 54 prosenttia ja miehet 46 prosenttia. 

Henkilöiden mahdollisuuteen hyödyntää valinnanvapautta vaikuttaa heidän henkilökohtaiset olosuhteensa. Esimerkiksi monille iäkkäille henkilöille, vammaisille henkilöille tai alaikäisille voi olla hankalaa valita muuta kuin itselle lähin tai kätevimpien liikenneyhteyksien päässä oleva terveysasemaa liikkumisen hankaluuden tai liikkumisesta aiheutuvien kustannusten takia.  

Mahdollisuus hoitopaikan vaihtoon useasti vuoden aikana voi aiheuttaa ilmiötä, jossa päihteiden väärinkäyttäjä pyrkii saamaan haltuunsa huumausainereseptejä asioimalla eri terveysasemilla ja hyvinvointialueilla. Potilastietojen rekisterinpitäjä on se hyvinvointialue, joka vastaa henkilön valitseman hoitopaikan toiminnasta, eikä henkilön kotikunnan mukaan määräytyvä hyvinvointialue. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain (703/2023, asiakastietolaki) mukaan potilastietojen luovuttaminen rekisterinpitäjien (eri hyvinvointialueiden) välillä edellyttää henkilön antamaa luovutuslupaa. Luovutuslupa koskee kaikkia potilastietoja, mutta sen laajuutta voi rajata kieltojen avulla. Siten tilanteessa, jossa luovutuslupaa ei ole tai sitä on kieltojen avulla rajattu, potilastiedot eivät ole toisen hyvinvointialueen vastuulle kuuluvassa hoitopaikassa käytettävissä. Lääkemääräyksestä säädetään sähköisestä lääkemääräyksestä annetussa laissa (61/2007). Sen 13 §:n mukaan potilas voi kieltää hänelle määrättyyn lääkkeeseen liittyvien tietojen luovutuksen. Kiellosta huolimatta lääkemääräyksiä koskevia tietoja saadaan kuitenkin luovuttaa tietyissä tilanteissa, esimerkiksi pkv-lääkettä (pääasiassa keskushermostoon vaikuttava lääkevalmiste) ja huumausainelääkettä määräävälle lääkärille saadaan luovuttaa tiedot kaikista potilaalle määrätyistä pkv- ja huumausainelääkkeistä ja niihin liittyvistä merkinnöistä. Potilaan kiellosta huolimatta oleva tiedon luovutusoikeus ei kuitenkaan kata esimerkiksi tietoa siitä, että potilas on pyrkinyt saamaan pkv-lääke- tai huumausainereseptin, mutta sitä ei ole hänelle kirjoitettu. 

Terveydenhuollon palveluiden vaikuttavuuden ja henkilökohtaisen hoidon jatkuvuuden välillä on tieteellisesti todennettu vahva yhteys Ks. esim. Raivio, Risto: Hoidon jatkuvuus perusterveydenhuollossa. Tutkimus Tampereen yliopistollisen sairaalaan erityisvastuualueen ja Oulun kaupungin terveyskeskuksissa. Tampere University Press 2016. Saatavilla Sven Göran Engström, Malin André, Eva Arvidsson, Carl Johan Östgren, Margareta Troein and Lars Borgquist. Personal GP continuity improves healthcare outcomes in primary care populations: a systematic review. British Journal of General Practice 2025; 75 (757): e518-e525. DOI: https://doi.org/10.3399/BJGP.2024.0568https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0178-1. Henkilökohtainen hoidon jatkuvuus lisää potilaan sitoutumista hoitosuunnitelmaan ja parantaa hoitotuloksia erityisesti pitkäaikaissairauksien hoidossa. Käynnissä olevan sosiaali- ja terveysministeriön omalääkäriohjelmanhttps://stm.fi/omalaakariohjelma tavoitteena on tukea hyvinvointialueita hoidon jatkuvuusmallien kehittämisessä. Hoidon jatkuvuusmalleja ovat esimerkiksi omalääkäri-, omahoitaja- tai omatiimimalli. Mahdollisuus vaihtaa hoitopaikkaa nykyistä useammin on osittain ristiriidassa hoidon jatkuvuuden kehittämisen tavoitteen kanssa. Hoidon jatkuvuutta voi myös haitata se, jos potilas kieltää potilastietojensa luovuttamisen rekisterinpitäjien välillä. Hoidon jatkuvuuden puutteet ovat myös yksi tunnistettu potilasturvallisuusriski, sillä tiedonkulun katkokset ovat yksi syy diagnoosi- ja hoitoviiveille tai virheelliselle tai puutteelliselle hoidon suunnittelulle. Kuitenkin arvioidaan, että pääosa potilaista ei todennäköisesti jatkossakaan vaihtaisi hoitopaikkaansa useasti, sillä monet ihmiset arvostavat lähipalveluja ja mahdollisuutta asioida tutun hoitohenkilökunnan kanssa.  

Hoitopaikan valintaan kohdistuvien rajoitusten muutokset olisivat luonteeltaan lainsäädäntöä selkeyttäviä, eikä niillä arvioida olevan käytännössä merkitystä siihen, miten palveluita annetaan. 

Esityksellä voi olla vähäisiä ympäristövaikutuksia, jos potilaita hakeutuu muun kuin oman lähimmän terveysasemansa asiakkaaksi nykyistä enemmän, ja he liikkuvat omalla autollaan tai taksilla. 

Hoitoon pääsyn enimmäisaikojen seurannan tiivistäminen

Lakimuutoksen keskeinen vaikutus potilaiden oikeuksien toteutumiseen olisi, että lakisääteisesti varmistettaisiin, että tiedot erikoissairaanhoidon hoitoon pääsyn enimmäisaikojen noudattamisen toteutumisesta ovat saatavilla kuukausittain päivitettynä. Tämä edistää hyvän hallinnon periaatteiden ja julkisuuslakiin perustuvien tiedonsaantioikeuksien toteutumista. Esityksen taloudellisten ja viranomaisvaikutusten yhteydessä todetusti muutosesityksellä voi olla jossain määrin vaikutusta potilaiden mahdollisuuteen hyödyntää tietoa päättäessään, mihin hoitopaikkaan he hakautuvat.