Yleistä
Hallituksen esityksessä ehdotetaan lainsäädäntöä, joka koskee sähköisten todisteiden rajat ylittävää hankkimista, esimerkiksi eurooppalaista sähköisten todisteiden esittämis- ja säilyttämismääräystä. Kyse on asiaa koskevan EU-asetuksen (EU) 2023/1543 kansallisen liikkumavaran piiriin kuuluvasta täydentävästä lainsäädännöstä ja asiaa koskevan direktiivin (EU) 2023/1544 kansallisesta täytäntöönpanosta. Asetus yhdessä direktiivin kanssa muodostavat uudenlaisen menettelyn rajat ylittävän sähköisen todistusaineiston hankkimiseksi.
Lainsäädäntökokonaisuuden tarkoituksena on tehostaa ja nopeuttaa toimivaltaisten viranomaisten rajat ylittävää pääsyä sähköiseen todistusaineistoon. Asetuksen mukainen menettely perustuu pääosin suoran yhteydenpidon malliin soveltamisalaan kuuluvien yksityisten palveluntarjoajien kanssa.
Esityksen 1. lakiehdotuksella ehdotetaan annettavaksi asetusta täydentävät kansalliset säännökset. Eurooppalaisen esittämismääräyksen ja eurooppalaisen säilyttämismääräyksen antamiseksi esityksessä ehdotetaan toimivaltaisiksi viranomaisiksi Suomessa pääsääntöisesti esitutkintaviranomaisia. Ehdotuksen mukaan syyttäjä tai tuomioistuin vahvistaa määräykset tietoluokasta riippuen. Asetuksen edellytyksenä on, että muiden kuin oikeusviranomaisten osalta määräyksien antaminen edellyttää syyttäjän tai tuomioistuimen vahvistuksen. Suomeen tulevien määräysten täytäntöönpanomenettelyssä toimivaltainen viranomainen olisi pääsääntöisesti poliisi, mutta ehdotuksen mukaan oikeusviranomaisten osallistuminen menettelyyn olisi varmistettu tarvittavilta osin.
Esityksen 2. lakiehdotuksella ehdotetaan säädettäväksi palveluntarjoajille kuuluvista direktiivin mukaisista velvoitteista ja vastuista, jotka varmistavat muun ohella asetuksessa säädetyn menettelyn mukaisen yhteistyön toimivaltaisten viranomaisten kanssa sähköisten todisteiden hankkimiseksi rajat ylittävästi. Direktiivin mukaiseksi keskusviranomaiseksi Suomessa ehdotetaan Liikenne- ja viestintävirasto Traficomia. Keskusviranomainen muun muassa varmistaisi, että direktiiviä sovelletaan johdonmukaisella ja oikeasuhtaisella tavalla.
Sakon täytäntöönpanoa koskevaan lakiin lisätään esityksen mukaan 1. ja 2. lakiehdotuksessa tarkoitetut seuraamusmaksut (3. lakiehdotus).
Perustuslakivaliokunta on antanut esityksestä lausunnon (PeVL 10/2026 vp). Myös hallintovaliokunta sekä liikenne- ja viestintävaliokunta ovat antaneet esityksestä lausunnot (HaVL 4/2026 vp ja LiVL 2/2026 vp). Lakivaliokunta käsittelee valiokuntien lausunnoissaan esiin nostamia seikkoja jäljempänä.
Lakivaliokunta on asetuksen neuvotteluvaiheessa pitänyt ongelmallisena eräitä asetuksessa omaksuttuja perusratkaisuja liittyen palveluntarjoajan asemaan (ks. LaVL 16/2018 vp, LaVL 29/2018 vp ja LaVL 2/2021 vp). Nyt käsiteltävässä esityksessä on asetuksen osalta kuitenkin kyse jo hyväksyttyä ja suoraan sovellettavaa asetusta täydentävästä kansallisesta sääntelystä. Lakivaliokunta toteaa, että teknologinen kehitys on muuttanut rikollisuuden muotoja ja vaikuttanut samalla merkittävästi rikosten selvittämismahdollisuuksiin. Valiokunta pitää tärkeänä sääntelykokonaisuuden mukaisen sähköisten todisteiden rajat ylittävän hankkimismenettelyn nopeutumista ja tehostumista muuttuneessa toimintaympäristössä. Valiokunta pitää myös esityksen sisältämää kansallista ratkaisua toimivaltaisista viranomaisista ja niiden tehtävistä tarkoituksenmukaisena ja perusteltuna.
Hallituksen esityksen ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa esitykseen sisältyvien lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomioin ja muutosehdotuksin.
Täytäntöönpanotapa
Hallituksen esityksen 2. lakiehdotuksessa on kyse direktiivin täytäntöönpanosta niin sanotulla sekamuotoisella täytäntöönpanolailla, jolloin direktiivin lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset säädetään lakina noudatettaviksi, minkä lisäksi täytäntöönpanolaki sisältää tiettyjä asiasisältöisiä säännöksiä.
Hallituksen esityksessä (HE, s. 100—101) on perusteltu direktiivin täytäntöönpanotapaa. Esityksessä valittu sekamuotoinen täytäntöönpanotapa on sen mukaan arvioitu perustelluksi ottaen huomioon direktiivin tarkoitus ja sen säännösten yksityiskohtaisuus. Hallituksen esitystä ja saamaansa selvitystä arvoituaan lakivaliokunta pitää esityksessä omaksuttua täytäntöönpanotapaa tässä yhteydessä mahdollisena. Valiokunta kuitenkin muistuttaa, että se on katsonut, että sekamuotoinen täytäntöönpanotapa saattaa näyttäytyä lain soveltajan kannalta vaikeaselkoisena. Valiokunta on myös useasti todennut, että sekamuotoista täytäntöönpanotapaa tulee käyttää vain harkitusti (LaVM 7/2010 vp, LaVM 4/2011 vp, LaVM 10/2012 vp ja LaVM 7/2017 vp). Valiokunta onkin korostanut, että pääsääntönä tulisi olla sellaisen asiasisältöisen täytäntöönpanomenetelmän käyttö, joka paremmin turvaa sen, että tärkeällä tavalla prosessuaalisiin oikeuksiin vaikuttava lainsäädäntö ilmenee suoraan kansallisesta lain säädännöstä, ja että sekamuotoiseen täytäntöönpanotapaan direktiivien osalta on syytä turvautua vain harkitusti (LaVM 7/2017 vp, s. 3). Myös perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 10/2026 vp, s. 4—5) kiinnittänyt huomiota täytäntöönpanotapaan ja tuonut esiin muun muassa sen, että perustuslakivaliokunta on korostanut asiasisältöisen voimaansaattamistavan ensisijaisuutta ja suhtautunut varauksellisesti sekamuotoisen täytäntöönpanotavan käyttämiseen.
Seuraamusmaksuääntely
Seuraamusmaksujen rahamäärä ja seuraamusmaksun määräävät tahot.
Esitys sisältää seuraamusmaksusääntelyn sekä asetuksen että direktiivin osalta. Esityksen 1. lakiehdotuksen mukaisesti asetuksessa tarkoitettujen seuraamusten määräämisestä vastaisi Poliisihallitukseen perustettava seuraamuskollegio. Oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 1 000 euroa ja enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 500 ja enintään 10 000 euroa.
Esityksen 2. lakiehdotuksen mukaan direktiivissä tarkoitettujen seuraamusten määräämisestä vastaisi Liikenne- ja viestintävirasto. Palveluntarjoajalle määrättävä seuraamusmaksu olisi vähintään 1 000 ja enintään 100 000 euroa.
Perustuslakivaliokunta kiinnittää esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 10/2026 vp, s. 3—4) huomiota siihen, että seuraamusmaksun suuruutta ei määritellä direktiivissä. Sen sijaan 2. lakiehdotuksen 6 §:n 2 momentin mukaan se olisi määrältään vähintään 1 000 euroa ja enintään 100 000 euroa. Se voitaisiin määrätä palveluntarjoajalle, joka voi direktiivin määritelmäsäännöksen mukaan olla luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö. Perustuslakivaliokunnan mielestä ainakin siltä osin kuin enintään 100 000 euron suuruinen seuraamusmaksu voitaisiin määrätä luonnolliselle henkilölle, ehdotettua seuraamusmaksua voidaan pitää sanktioluonteisena seuraamuksena verraten ankarana.
Oikeusministeriöltä saadun selvityksen mukaan direktiivin soveltamisalaan kuuluva palveluntarjoaja tai laillinen edustaja voi olla luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö (2(1) ja 2(6) artikla). Direktiivin resitaalin 8 mukaan velvoitetta nimetä nimetty toimipaikka tai nimittää laillinen edustaja olisi sovellettava palveluntarjoajiin, jotka tarjoavat palveluja unionissa eli yhdessä tai useammassa jäsenvaltiossa. Direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle olisi jätettävä tilanteet, joissa palveluntarjoaja on sijoittautunut jonkin jäsenvaltion alueelle ja tarjoaa palveluja yksinomaan kyseisen jäsenvaltion alueella. Lisäksi seuraamussääntelyn piiriin kuuluvan 3 artiklan 1 kohdan a ja b alakohtien mukaiset velvollisuudet koskevat sellaisia palveluntarjoajia, joilla on oikeushenkilöllisyys (velvollisuus nimetä nimetty toimipaikka tai nimittää laillinen edustaja), joskin oikeushenkilöllisyyttä ei mainita 1 kohdan c alakohdassa. Lisäksi 3 artiklan 5 kohdassa säädetään sekä nimetyn toimipaikan tai laillisen edustajan että palveluntarjoajan yhteisvastuullisuudesta. Edelleen 4 artiklan velvollisuudet ilmoituksista ja kielistä koskevat palveluntarjoajia.
Toisin sanoen direktiivin ja sitä koskevan 2. lakiehdotuksen seuraamusmaksusääntely kohdistuu käytännössä palveluntarjoajiin, jotka ovat oikeushenkilöitä. Saadun selvityksen mukaan epätodennäköisenä, joskin teoreettisesti mahdollisena, pidetään tilannetta, jossa direktiivin mukainen seuraamusmaksu kohdistuisi palveluntarjoajaan, joka on luonnollinen henkilö. Toisaalta näissäkin tilanteissa sovellettavaksi tulisi 2. lakiehdotuksen 6 ja 7 § koskien seuraamusmaksun suuruuden arviointia ja seuraamusmaksun määräämättä jättämistä. Esimerkiksi seuraamusmaksu voitaisiin kokonaan jättää määräämättä, jos sen määräämistä olisi pidettävä ilmeisen kohtuuttomana. Toisaalta ehdotettu seuraamusmaksun vähimmäis- ja enimmäismäärä (1 000—100 000 euroa) mahdollistaa niin ikään erilaisten palveluntarjoajien huomioon ottamisen seuraamusmaksun määräämisessä.
Lakivaliokunta katsoo, että 2. lakiehdotuksessa ehdotettu seuraamusmaksun enimmäismäärä on melko korkea siltä osin kuin se voitaisiin määrätä luonnolliselle henkilölle. Edellä selostetun sekä saamansa selvityksen valossa valiokunta pitää kuitenkin enimmäismäärää tässä yhteydessä hyväksyttävänä.
Hallituksen esityksen 2. lakiehdotuksen 5 §:ssä tarkoitetun seuraamusmaksun määrää Liikenne- ja viestintävirasto. Seuraamusmaksu voi olla 2. lakiehdotuksen 6 §:n mukaan suuruudeltaan vähintään 1 000 ja enintään 100 000 euroa. Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 10/2026 vp, s. 4) tuonut esiin, että Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain 7 a §:n mukaan Liikenne- ja viestintävirastossa on seuraamuskollegio, joka tehtävänä on säännöksen 1 momentin mukaan määrätä viraston toimivaltaan kuuluva seuraamusmaksu silloin, kun se on suuruudeltaan yli 100 000 euroa. Edellä todetusta seuraa, että 2. lakiehdotuksessa tarkoitetut seuraamusmaksut määrätään aina muutoin kuin monijäsenisen toimielimen toimesta.
Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, että se on toisessa sääntely-yhteydessä hiljattain todennut, että seuraamusmaksusääntelyn poikkeuksellinen vaikeaselkoisuus lisää tarvetta käsitellä monijäsenisessä toimielimessä seuraamusmaksuja koskevia asioita laajemmin kuin 100 000 euron ylittäviä seuraamusmaksuja koskevin osin (PeVL 33/2025 vp, 18 kappale). Perustuslakivaliokunnan mielestä käsiteltävänä olevan esityksen sisältämä 2. lakiehdotus ei sinänsä ole poikkeuksellisen vaikeaselkoinen, mutta e-evidence-sääntelykokonaisuus muodostaa monimutkaisen ja vaikeaselkoisen kokonaisuuden. Lisäksi on huomattava, että 1. lakiehdotuksessa tarkoitetut seuraamusmaksut määrätään monijäsenisen toimielimen toimesta, vaikka ne käytännössä ovat suuruudeltaan samanlaisia. Perustuslakivaliokunnan mielestä lakivaliokunnan on vielä syytä arvioida, tulisiko myös 2. lakiehdotuksen sisältämät seuraamusmaksut joko kokonaan tai ainakin joiltakin osin siirtää Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain 7 a §:ssä tarkoitetun seuraamuskollegion ratkaisutoimivaltaan kuuluviksi.
Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että perustuslakivaliokunnan lausunnossakin todetuin tavoin esityksen sisältämä 2. lakiehdotus ei ole poikkeuksellisen vaikeaselkoinen. Monimutkaisuuden ja vaikeaselkoisuuden voi katsoa muodostuvan suhteessa e-evidence-asetukseen ja siten sääntelyyn kokonaisuutena. Tältä osin on kiinnitettävä huomiota siihen, että asetusta ja direktiiviä sekä niitä koskevia kansallisia sääntelyehdotuksia on myös arvioitava erikseen, erityisesti kun kyse on 2. lakiehdotuksen mukaisesta ja direktiivin edellyttämästä seuraamusmaksusääntelystä. E-evidence-asetuksessa ja ‑direktiivissä on kuitenkin kyse erillisistä ja sinänsä toisistaan riippumattomista sääntelyistä, joten niiden täydellinen rinnastaminen ei ole tarkoituksenmukaista.
Tältä osin on erityisesti myös otettava huomioon se, että vaikka 1. lakiehdotuksessa tarkoitetut seuraamusmaksut voivat sinänsä suuruudeltaan olla samanlaisia kuin 2. lakiehdotuksessa vähimmäismääränsä suhteen, 1. lakiehdotus mahdollistaa myös huomattavan suurien seuraamusmaksujen määräämisen, joka korostaa oikeusturvalle asetettuja vaatimuksia. Asetuksen ja 1. lakiehdotuksen 18 §:n mukaan oikeushenkilölle määrättävä seuraamusmaksu voi olla enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta, ja luonnolliselle henkilölle määrättävä seuraamusmaksu on enintään 10 000 euroa. Toisin sanoen liikevaihtoperusteinen seuraamusmaksu voi tapauskohtaisesti olla jopa useita miljoonia, kun taas 2. lakiehdotuksen 6 §:n mukaan palveluntarjoajalle määrättävä seuraamusmaksu voi olla enintään 100 000 euroa. Edellä todetun valossa, sekä ottaen huomioon, että mahdollinen vaikeaselkoisuus liittyy ennemmin e-evidence asetuksen mukaiseen sääntelyyn, on perusteltua, että juuri 1. lakiehdotuksessa tarkoitetut seuraamusmaksun voi määrätä esityksessä ehdotetun mukaisesti seuraamuskollegio.
Ehdotettu sääntely 2. lakiehdotuksessa noudattaa aikaisempaa linjaa siitä, että liikenne- ja viestintävirasto määrää sen toimivaltaan kuuluvia seuraamusmaksuja kollegiaalisessa menettelyssä vasta silloin, kun seuraamusmaksun suuruus on yli 100 000 euroa (Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain 7 a §). Edellä mainitusti 2. lakiehdotuksen 6 §:n mukaan palveluntarjoajalle määrättävä seuraamusmaksu voi olla enintään 100 000 euroa. Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta katsoo, että ehdotetun sääntelyn osalta ei ole erityisiä perusteita poiketa tästä linjasta. Toisenlainen ratkaisu edellyttäisi muutoksia myös voimassa olevaan Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain 7 a §:ään. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan on myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että 2. lakiehdotuksessa omaksuttu ratkaisu, jonka mukaan seuraamusmaksun määräämistoimivaltaa ei hajauteta lisäksi monijäsenisen toimielimen tehtäväksi, mahdollistaa myös seuraamusmaksukäytännön yhtenäisyyden parhaiten.
Edellä selostetun valossa lakivaliokunta katsoo, että 2. lakiehdotuksessa omaksuttu ratkaisu on hyväksyttävissä, eikä seuraamusmaksuja ole perusteltua kokonaan tai joiltakin osin siirtää Liikenne- ja viestintävirastosta annetun lain 7 a §:ssä tarkoitetun seuraamuskollegion ratkaisutoimivaltaan kuuluviksi.
Seuraamuksen määrääminen vastaanottajalle.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (PeVL 10/2026 vp, s. 4) kiinnittänyt huomiota 1. lakiehdotuksen 18 §:ään, jonka mukaan seuraamusmaksu asetuksen velvoitteiden rikkomisesta tai laiminlyönnistä voidaan määrätä vastaanottajalle. Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan tarkoituksena on ollut, että vastaanottajalla tarkoitetaan e-evidence-asetuksen 7 artiklassa tarkoitettua eurooppalaisen esittämismääräyksen tai eurooppalaisen säilyttämismääräyksen vastaanottajaa, samoin kuin 1. lakiehdotuksen 10 §:n 1 momentissa. Perustuslakivaliokunnan mielestä sääntelyn selvyyden vuoksi asiasta saattaisi olla syytä nimenomaisesti säätää 10 §:n 1 momenttia vastaavasti myös 1. lakiehdotuksen 18 §:n 1 momentissa.
Oikeusministeriöltä saadun selvityksen mukaan tältä osin on syytä kiinnittää huomiota siihen, että asetuksen 15 artiklan mukaisesti määrättävien taloudellisten seuraamusten tulee olla enintään kaksi prosenttia palveluntarjoajan edellisen tilikauden maailmanlaajuisesta vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Seuraamusmaksu siten määrätään palveluntarjoajalle eikä niinkään välttämättä 7 artiklassa tarkoitetulle palveluntarjoajan nimetylle toimipaikalle tai lailliselle edustajalle, joskin ne toiminevat myös asetuksen seuraamusten kontekstissa ”vastaanottajina”. Myös hallituksen esityksen 18 §:ää koskevien perustelujen (HE, s. 153) mukaan vastaanottajalla tarkoitetaan asetuksen 3 artiklan 3 kohdan mukaista palveluntarjoajaa, sitä edustavaa nimettyä toimipaikkaa tai tapauksen mukaan laillista edustajaa. Saadun selvityksen mukaan tältä osin asetus eroaa direktiivin mukaisesta seuraamusmaksusääntelystä, jossa kyse on palveluntarjoajan ja sitä edustavan nimetyn tahon yhteisvastuullisuudesta direktiivin mukaisten velvoitteiden täyttämisessä. Lisäksi läpi asetuksen puhutaan vastaanottajasta ilman tarkempaa viittausta nimenomaan 7 artiklaan. Saadun selvityksen mukaan mahdollisen tulkinnanvaraisuuden välttämiseksi ehdotettua 18 §:n 1 momenttia ei ole tarkoituksenmukaista muuttaa lisäämällä siihen viittausta asetuksen 7 artiklaan.
Edellä selostetun valossa lakivaliokunta katsoo, että 1. lakiehdotuksen 18 § on edellä tarkoitetun kysymyksen osalta hyväksyttävissä hallituksen esityksessä ehdotetussa muodossa.
Seuraamusmaksusääntelyn täsmällisyys.
Direktiivin täytäntöönpanoa koskevan 2. lakiehdotuksen 5 §:ssä säädetään palveluntarjoajalle määrättävästä seuraamusmaksusta. Säännöksen 2 kohdan mukaan seuraamusmaksu voidaan määrätä 3 §:n 5 tai 7 momentissa säädetyn velvollisuuden rikkomisesta tai laiminlyönnistä. Lain 3 §:n 5 momentissa säädetään velvollisuudesta antaa nimetyille toimipaikoille ja laillisille edustajille tarvittavat valtuudet ja resurssit.
Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 10/2026 vp) todennut, että vaikka perustuslain 8 §:ssä tarkoitetun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamat sääntelyn täsmällisyyttä koskevat vaatimukset eivät sellaisenaan kohdistu hallinnollisten seuraamusten sääntelyyn, tarkkuuden yleistä vaatimusta ei voida tällaisen sääntelyn yhteydessä sivuuttaa. Perustuslakivaliokunta on todennut lausunnossaan, että se on vakiintuneesti korostanut, että siltä osin kuin Euroopan unionin lainsäädäntö edellyttää kansallista sääntelyä tai mahdollistaa sen, tätä kansallista liikkumavaraa käytettäessä otetaan huomioon perus- ja ihmisoikeuksista seuraavat vaatimukset. Edelleen perustuslakivaliokunta toteaa, että hallituksen esityksen (HE, s. 175) ja muun perustuslakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan seuraamusmaksujen tarkemman kansallisen täytäntöönpanon osalta direktiivi sisältää kansallista liikkumavaraa, eikä direktiivissä säädetä tarkemmin seuraamuslajista (hallinnollinen seuraamus, hallinnollinen rangaistusluonteinen seuraamus vai rikosoikeudellinen seuraamus), seuraamusmaksun vähimmäis- tai enimmäismäärästä eikä seuraamuksen määräävästä viranomaisesta, menettelystä tai oikeusturvakeinoista, joten jäsenvaltioilla on suhteellisen paljon liikkumavaraa seuraamusten kansallisen täytäntöönpanon osalta.
Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, että 2. lakiehdotuksen 5 §:n säännösehdotuksen mukaan Liikenne- ja viestintävirasto voi määrätä seuraamusmaksun direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetulle unionissa palveluita tarjoavalle palveluntarjoajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö 3 §:n 5 tai 7 momentissa säädetyn velvollisuuden antaa nimetyille toimipaikoilleen ja laillisille edustajilleen tarvittavat valtuudet ja resurssit. Perustuslakivaliokunnan mukaan EU-säädöksissä määriteltyjen tekojen ja laiminlyöntien sanktiointiin ei voi sisältyä avoimia kriteerejä. Perustuslakivaliokunnan mielestä sanamuoto ”tarvittavat valtuudet ja resurssit” ei täytä täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimusta. Lausunnon mukaan lakivaliokunnan on muutettava tältä osin 2. lakiehdotusta. Tällainen muutos on edellytyksenä lain käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että direktiivin 5 artiklassa säädetään jäsenvaltioiden velvoitteesta suhteessa siihen, että niiden on säädettävä direktiivin 3 ja 4 artiklan nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet niiden täytäntöönpanon varmistamiseksi. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Tarvittavien ”valtuuksien ja resurssien” antamisen varmistamisesta säädetään 3 artiklan 4 kohdassa. Näin ollen seuraamussääntely on tarpeen direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi. Hallituksen esityksessä (HE, s. 93—96) on arvioitu seuraamussääntelyyn liittyvä kansallista liikkumavaraa. Esityksestä ilmenevin tavoin (ks. myös HE, s. 176) esityksessä on päädytty ratkaisuun, jossa seuraamussääntelyssä on kyse hallinnollisesta rangaistusluonteisesta seuraamusmaksusta, eikä kriminalisoinneista. Lisäksi valiokunnan oikeusministeriöltä saaman selvityksen mukaan esimerkiksi uhkasakkotyyppinen menettely ei välttämättä olisi riittävä direktiivin 5 artiklan velvoitteiden toteuttamiseksi.
Oikeusministeriöltä saadun selvityksen mukaan esityksen 2. lakiehdotuksen 3 §:n 5 momentin säännöskohtaisten perusteluiden (HE, s. 160—161) mukaan tarvittavien resurssien osalta on otettava huomioon esimerkiksi e-evidence-asetuksen mukainen sääntely määräajoista eurooppalaisten esittämis- ja säilyttämismääräysten noudattamiseksi, ja tarvittavilla resursseilla siten tarkoitettaneen sitä, että nimetyt toimipaikat tai lailliset edustajat pystyvät järjestämään toimintansa niin, että ne pystyvät hoitamaan asetuksesta johtuvat velvoitteensa. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi ympärivuorokautisen päivystysjärjestelmän järjestämistä päätöksien ja määräyksien vastaanottamiseksi ja niihin vastaamiseksi. Valtuuksien osalta kyse olisi siitä, että nimetyllä toimipaikalla tai laillisella edustajalla olisi mahdollisuus noudattaa esimerkiksi eurooppalaisia esittämis- ja säilyttämismääräyksiä. Viimeksi mainittu voi tarkoittaa esimerkiksi pääsyä määräyksen kohteena oleviin tietoihin tai keinoja, joilla nimetty toimipaikka tai laillinen edustaja voi tiedottaa määräyksistä palveluntarjoajalle niin, että ne voivat noudattaa määräyksiä asetuksen määräaikoja koskevan sääntelyn mukaisesti. Valtuus voi tarkoittaa myös sitä, että nimetyllä toimipaikalla tai laillisella edustajalla on tekninen pääsyoikeus ja -mahdollisuus määräysten kohteena oleviin tietoihin niin, että ne voivat toimia määräyksissä edellytetyllä tavalla.
Saadun selvityksen mukaan direktiivissä ei tarkemmin säädetä siitä, mitä tai minkälaisia nimettyjen toimipaikkojen tai laillisten edustajien resurssit ja valtuudet tulisivat olla eikä direktiivissä myöskään tarkemmin säädetä tarvittavien valtuuksien sisällöstä. Saadun selvityksen mukaan valtuuksien ja resurssien yleisiä reunaehtoja koskevaa tarkempaa sääntelyä ei myöskään sinänsä voi pitää tarkoituksenmukaisena, sillä tarvittavien valtuuksien ja resurssien arviointi on tapaus- ja palveluntarjoajakohtaista. Kaikille toimijoille samansisältöisten velvoitteiden asettaminen voisi osoittautua ongelmalliseksi juuri tapaus- ja palveluntarjoajakohtaisen arviointitarpeen näkökulmasta, esimerkiksi suhteessa suuriin monikansallisiin toimijoihin verrattuna pienempiin toimijoihin, jotka ovat päätyneet esimerkiksi yhdessä käyttämään tiettyä laillista edustajaa kulujen jakamiseksi.
Oikeusministeriöltä saadun selvityksen mukaan direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot varmistamaan, että unionissa palveluita tarjoavat palveluntarjoajat nimeävät tai nimittävät yhden vastaanottajan (tapauksesta riippuen nimetyn toimipaikan tai laillisen edustajan) jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten antamien, todisteiden keräämistä rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevien päätösten ja määräysten vastaanottamista, noudattamista ja täytäntöönpanoa varten (3 artikla). Vastaanottajan tehtävänä on — palveluntarjoajalta tehtäväksi saaneena — toimivaltaisten viranomaisten määräysten vastaanottaminen, noudattaminen ja täytäntöönpano. Palveluntarjoajien moninaisuuden vuoksi tarkempi vastaanottajan toiminnan organisointi on jätetty palveluntarjoajan harkintaan, joskin eräänä harkintavallan rajoitteena tai ohjaavana tekijänä on tehtävän edellyttämien valtuuksien ja resurssien antaminen vastaanottajalle (3 artiklan 4 kohta). Saadun selvityksen mukaan valtuuksia ja resursseja koskeva velvollisuus on kuitenkin selvä: vastaanottajan toiminta tulee olla organisoitu tavalla, että esimerkiksi asetuksessa tarkemmin säädetty yhteistyö sähköisten todisteiden hankkimiseksi on mahdollista.
Perustuslakivaliokunnan lausunnossa esitetyn säätämisjärjestystä koskevan seikan huomioimiseksi lakivaliokunta katsoo oikeusministeriöltä saadun selvityksen perusteella, että esityksessä ehdotettua sääntelyä on tarpeen ja mahdollista täsmentää 2. lakiehdotuksen 3 §:n 5 momentin ja 5 §:n osalta.
Lakivaliokunta ehdottaa ensinnäkin, että 2. lakiehdotuksen 3 §:n 5 momenttia tarkennetaan kuulumaan siten, että Suomeen sijoittautuneen palveluntarjoajan tai Suomessa palveluita tarjoavan palveluntarjoajan on annettava niitä edustaville nimetyille toimipaikoille tai laillisille edustajille sellaiset nimettynä toimipaikkana tai laillisena edustajana toimimiseksi edellytetyt valtuudet ja resurssit, jotta ne voivat noudattaa niiden vastaanottamia direktiivin 1 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvia päätöksiä ja määräyksiä. Lisäksi Suomeen sijoittautuneilla nimetyillä toimipaikoilla tai Suomessa asuvilla laillisilla edustajilla on oltava vastaavanlaiset tehtävän edellyttämät valtuudet ja resurssit edustamansa palveluntarjoajan toimesta päätösten ja määräysten noudattamiseksi.
Lisäksi on huomioitava, että perustuslakivaliokunnan säätämisjärjestystä koskeva huomio koskee 2. lakiehdotuksen 5 §:n 2 kohtaa. Edellä täsmennettäväksi ehdotettu 3 §:n 5 momentti sisältää tarkemmin sanktioitavan velvoitteen aineelliset edellytykset, joihin 5 §:ssä viitataan. Tästä huolimatta myös 5 §:n 2 kohtaa on tarpeen täsmentää ottaen huomioon edellä ehdotetut täsmennykset 3 §:n 5 momenttiin, joskin 5 §:n 2 kohdan luonne viittaussäännöksenä ei muutu. Tämän vuoksi lakivaliokunta ehdottaa, että 2. lakiehdotuksen 5 §:n 2 kohtaa muutetaan siten, että tarvittavien valtuuksien ja resurssien sijasta kyse on tehtävän edellyttämistä valtuuksista ja resursseista.
Edelleen riittävän täsmällisyyden edistämiseksi lakivaliokunta ehdottaa 2. lakiehdotuksen 5 §:ään uutta 2 momenttia, jonka mukaan seuraamusmaksua 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun velvollisuuden rikkomisesta tai laiminlyönnistä ei kuitenkaan saa määrätä ennen kuin palveluntarjoajalle on huomautuksella annettu mahdollisuus korjata rikkomus tai laiminlyönti.
Lakivaliokunnan arvion mukaan edellä esitetyt muutokset kokonaisuutena tarkentavat sääntelyä siten, että perustuslakivaliokunnan 2. lakiehdotuksen 5 §:ää koskeva valtionsääntöoikeudellinen huomautus on otettu asianmukaisesti huomioon. Edellä esitetyt muutokset selostetaan tarkemmin myös yksityiskohtaisissa perusteluissa.
Henkilötietojen käsittelyaika
Hallintovaliokunta tuo esityksestä antamassaan lausunnossa (HaVL 4/2026 vp, s. 3) esiin, että hallituksen esityksestä ei käy ilmi henkilötietojen käsittelyaikaa silloin, kun seuraamuskollegio tai keskusviranomainen käsittelevät henkilötietoja nyt esitettyihin tarkoituksiin. Lausunnossaan hallintovaliokunta esittää, että lakivaliokunta vielä arvioi esityksen selkeyttämistä siten, että laissa määritellään käsiteltävien henkilötietojen säilytysaika tai että laissa viitataan poistoajan määrittävään lainsäädäntöön, asetukseen tai direktiiviin.
Oikeusministeriöltä saadun selvityksen mukaan seuraamuskollegion ja keskusviranomaisen henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan tietosuojan yleislainsäädäntöä, eli EU:n yleistä tietosuoja-asetusta (EU) 2016/679 ja asetusta täydentävää kansallista tietosuojalakia (1050/2018). Yleinen tietosuoja-asetus on suoraan sovellettavaa oikeutta. Asetuksen mukaan henkilötietoja tulee käsitellä 5 artiklassa säädettyjen henkilötietojen käsittelyä koskevien periaatteiden mukaisesti. Käsittelyssä tulee huomioida muun muassa tietojen minimoinnin periaate (5 artiklan 1 kohdan c alakohta), jonka mukaan henkilötietojen on oltava asianmukaisia ja olennaisia ja rajoitettuja siihen, mikä on tarpeellista suhteessa niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään sekä säilytyksen rajoittamisen periaate (5 artiklan 1 kohdan e alakohta) jonka mukaan henkilötiedot voidaan säilyttää muodossa, josta rekisteröity on tunnistettavissa ainoastaan niin kauan kuin on tarpeen tietojenkäsittelyn tarkoitusten toteuttamista varten. Tietosuojalain 4 §:n 2 kohdan mukaan henkilötietoja voidaan käsitellä viranomaisen yleiseen etuun liittyvän tehtävän suorittamiseksi, mikäli kyseinen käsittely on tarpeen ja oikeasuhtaista viranomaisen toiminnassa.
Kyseisessä oikeasuhtaisuutta koskevassa arvioinnissa tulee huomioida erityisesti yleisen tietosuoja-asetuksen käsittelyä koskevat periaatteet, kuten tietojen minimoinnin ja säilytyksen rajoittamisen periaatteet (ks. HE 9/2018 vp, s. 79). Edelleen tietosuojalain 7 §:ssä sallitaan myös yleisen tietosuoja-asetuksen 10 artiklassa tarkoitettujen rikostuomioihin ja rikoksiin tai niihin liittyviin turvaamistoimiin liittyvien henkilötietojen käsittely, kun käsittely johtuu välittömästi rekisterinpitäjälle laissa säädetystä tehtävästä. Kyseisten rikostuomioihin ja rikoksiin liittyvien henkilötietojen käsittelyssä tulee noudattaa lisäksi tietosuojalain 6 §:n 2 momentissa säädettyjä erityisiä suojatoimenpiteitä, joilla varmistetaan muun muassa henkilötietojen käsittelyn minimointia, eheyttä, luottamuksellisuutta ja tietoturvallisuutta.
Saadun selvityksen mukaan yleistä tietosuoja-asetusta tarkentava kansallinen lainsäädäntö on mahdollista vain silloin, kun tietosuoja-asetus jättää jäsenvaltioille nimenomaisesti kansallista sääntelyliikkumavaraa. Kansallinen liikkumavara ei eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta velvoita jäsenvaltioita säätämään tietosuoja-asetusta täydentävää tai täsmentävää kansallista lainsäädäntöä, vaan asiasta päättäminen on jätetty kansallisen lainsäätäjän harkintaan. Koska asetus on suoraan sovellettava ja yksityiskohtainen säädös, kansallisen liikkumavaran käyttöön on perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö huomioiden suhtauduttava pidättyvästi ja rajattava kansallinen erityissääntely välttämättömään. Perustuslakivaliokunnan mukaan on lähtökohtaisesti riittävää perustuslain 10 §:n 1 momentin kannalta, että sääntely täyttää yleisessä tietosuoja-asetuksessa asetetut vaatimukset. Perustuslakivaliokunnan mukaan henkilötietojen suoja tulee turvata ensisijaisesti yleisen tietosuoja-asetuksen ja kansallisen tietosuojalain nojalla. Kansallisen erityislainsäädännön säätämiseen tulee siten suhtautua pidättyvästi ja rajata sellainen vain välttämättömään tietosuoja-asetuksen salliman liikkumavaran puitteissa. Perustuslakivaliokunnan mukaan on kuitenkin selvää, että erityissääntelyn tarvetta on arvioitava myös asetuksenkin edellyttämän riskiperusteisen lähestymistavan mukaisesti kiinnittämällä huomiota tietojen käsittelystä aiheutuviin uhkiin ja riskeihin. Mitä suurempi riski käsittelystä aiheutuu luonnollisen henkilön oikeuksille ja vapauksille, sitä perustellumpaa on yksityiskohtaisempi sääntely (PeVL 14/2018 vp, s. 4—5). Vastaavasti, mitä vähäisempi riski käsittelystä aiheutuu, sitä perustellumpaa on pitäytyä yleissääntelyssä. Edellä mainitussa perustuslakivaliokunnan lausunnossa ilmaistun perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan tietosuoja-asetuksen yksityiskohtainen sääntely mahdollistaa myös viranomaistoiminnan sääntelyn osalta nykyistä kansallista sääntelymallia huomattavasti yleisemmän, henkilötietojen suojaa ja käsittelyn perusteita sääntelevän lakitasoisen sääntelyn.
Oikeusministeriöltä saadun selvityksen mukaan henkilötietojen säilytysajasta ei ole tarpeen säätää erikseen, sillä seuraamuskollegion ja keskusviranomaisen suorittamaan henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan tietosuojan yleislainsäädäntöä. Yleisen tietosuoja-asetuksen käsittelyä koskevien periaatteiden, erityisesti tietojen minimoinnin ja säilytyksen rajoittamisen periaatteiden sekä tietosuojalain velvoitteiden ja erityisten suojatoimien noudattaminen arvioidaan riittäväksi varmistamaan oikeasuhteinen ja lainmukainen henkilötietojen säilyttäminen, sillä esityksessä tarkoitettuun seuraamuskollegion ja keskusviranomaisen suorittamaan henkilötietojen käsittelyyn ei arvioida kohdistuvan sellaisia riskejä, jotka edellyttäisivät tietosuojan yleislainsäädäntöä täsmällisempiä säännöksiä henkilötietojen säilytysajoista.
Edellä selostetun sekä saamansa selvityksen valossa lakivaliokunta katsoo, että hallituksen esityksessä omaksuttu ratkaisu on henkilötietojen käsittelyaikaa koskevan kysymyksen osalta asianmukainen eikä nyt käsiteltävien lakiehdotusten osalta ole tältä osin tarvetta tarkempaan sääntelyyn. Valiokunta toteaa lisäksi, että yleislakeihin viittaamiseen tulee tässä yhteydessä suhtautua pidättyvästi. Näin ollen sääntelyyn ei ole tarpeen sisällyttää myöskään informatiivisia viittauksia tietosuojan yleislainsäädäntöön, kuten suoraan sovellettavaan yleiseen tietosuoja-asetukseen tai kansalliseen tietosuojalakiin.
Resurssit
Valiokunnan asiantuntijakuulemisissa on tuotu esiin tarve varmistaa niiden eri toimivaltaisten viranomaisten riittävät resurssit, joilla on tehtäviä asetuksessa ja direktiivissä tarkoitetussa menettelyssä. Myös liikenne- ja viestintävaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa ilmaissut huolensa siitä, että Liikenne- ja viestintävirastolle ehdotetaan uutta tehtävää ilman lisäresurssien osoittamista (LiVL 2/2026 vp).
Hallituksen esityksessä on arvioitu mahdollisia resurssitarpeita toimivaltaisten viranomaisten kannalta (HE, s. 116). Esityksen mukaan talouspoliittisen ministerivaliokunnan linjauksen mukaisesti uudet tehtävät hoidetaan kuitenkin nykyisten määrärahojen puitteissa (HE, s. 116 ja 167). Esityksessä on kuitenkin erikseen myös huomioitu mahdollinen resurssitarpeiden poikkeaminen arvioidusta, minkä vuoksi esityksessä todetaan, että viranomaisten tulee seurata täytäntöönpanon kustannuksia ja toteumia ja jos täytäntöönpanonvaikutukset ovat merkittävästi arvioitua suurempia voidaan tilannetta tarkastella myöhemmissä talousarvioissa.
Lakivaliokunta korostaa, että uusien tehtävien vaikutusta eri viranomaisten toimintaan on tärkeä seurata ja huolehtia siitä, että viranomaisten resurssit ovat riittäviä myös niiden muiden keskeisten tehtävien hoitamiseen.
Yhteensovitus
Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n 2 momenttia (3. lakiehdotus). Käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen antamisen jälkeen on hyväksytty useita sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n 2 momentin muutoksia, jotka edellyttävät muutoksia 3. lakiehdotukseen jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin selostetuin tavoin.
Lisäksi nyt käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen ohella eduskunnan käsiteltävänä on parhaillaan muita hallituksen esityksiä, joilla samaa lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi (HE 90/2024 vp, HE 161/2025 vp, HE 179/2025 vp, HE 15/2026 vp, HE 17/2026 vp, HE 22/2026 vp, HE 24/2026 vp). Kyseiset esitykset tulee yhteensovittaa nyt käsiteltävän hallituksen esityksen HE 175/2025 vp kanssa jäljempänä 3. lakiehdotuksen yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin selostetuin tavoin.